22. maaliskuuta 2008

Berliinin raunioiden keskellä (1948)

Billy Wilderin ohjaajantaipaleelta löytyy lukuisia kommentteja toisen maailmansodan päättymisestä ja sen jälkipyykistä. Itävalta-Unkarissa, nykyisin Puolassa sijaitsevassa Suchassa vuonna 1906 syntynyt Wilder työskenteli aluksi sanomalehtimiehenä sekä Wienissä että Berliinissä, kunnes sai töitä Saksan elokuvateollisuudesta käsikirjoittajana. Juutalaisen sukutaustansa vuoksi hän pakeni Hitlerin valtaannousun jälkeen Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Wilder palasi Berliiniin toisen maailmansodan päätyttyä. Hän ohjasi keskitysleireistä kertovan dokumentin Death Mills (1945). Myöhemmin Wilder olisi halunnut käsitellä juutalaisvainoja myös fiktion keinoin: hänen äitinsä ja isäpuolensa olivat kuolleet Auschwitzissa. Tarinan mukaan hän vielä vanhoilla päivillään harkitsi Schindlerin listan ohjaamista, mutta piti itseään jo liian iäkkäänä.

Berliinin raunioiden keskellä (A Foreign Affair, 1948) alkaa ilmakuvilla Berliinistä: entinen Euroopan hermokeskus on pirstaleina. Monet pitävät tätä yhtenä Wilderin parhaista elokuvista, mutta kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta lopputulos tuntuu asetelmalliselta. Alussa kongressiedustaja Phoebe Frost (Jean Arthur) saapuu kaupunkiin. Hän on jäsenenä komissiossa, jonka on tarkoitus selvittää, miten yhdysvaltalaiset sotilaat toimivat miehitetyssä kaupungissa. Tarkoitus on kitkeä moraalittomuus, mutta jo alussa on selvää, kuka oikeastaan joutuu nöyrtymään. Ehkä ärsyttävintä elokuvassa on sen sukupuolinen lataus: tarina muuttuu rituaaliseksi kertomukseksi Phoeben alistumisesta samaan aikaan, kun jotakuinkin hulttiomaisen kapteenin John Pringlen (John Lund) toimet osoitetaan vain isänmaallisiksi. Pinglellä on ollut suhde kabareelaulaja Erika von Schlütowia (Marlene Dietrich), jota lopulta käytetään houkuttimena maan alla piilevän natsirikollisen nujertamisessa.

Wilderin elokuvissa nauretaan usein moralismille. Niin tässäkin - mutta teos itse asettuu moraalinvartijaksi pyrkiessään osoittamaan, miten perusteettomia moitteet miehittäjiä vastaan ovat. Wilder palasi myöhemmin Berliiniin komediassa One, Two, Three (1961), mutta Berliinin raunioiden keskellä -elokuvassa tuhoutunut kaupunki näkyy vielä kaikessa karmeudessaan. Raunioiden keskellä kulttuurit kohtaavat, musta pörssi rehottaa ja hävinnyt kansa koettaa päästä kiinni elämään. Olisi hienoa katsoa heti perään Wolfgang Staudten Murhaaja keskuudessamme (Die Mörder sind unter uns, 1946) ja Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948).

1 kommentti:

Hannele kirjoitti...

Ajattelin, että minulle on jotenkin tavanomaista tarkastella elokuvien naisten osien kasvamista tai kasvamattomuutta, kohtalokkuutta ja kärsimyksiä, mutta en olekaan ainoa, joka kiinnitti huomiota elokuvan sukupuoliseen jaotteluun. Jälleen kerran yksi blondi pistetään ruotuun, kun taas miehet pysyvät maineeltaan hillityn hallittuina, vaikka aineksia muuhunkin olisi.
Muutoin katsomiskokemuksesta teki erityisen se, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Berliinin tuhoutunutta kaupunkia elokuvassa. Se oli jotenkin niin uutta, kun on tottunut näkemään sitä "kuvastoa" dokumenteissa ja nyt se olikin elokuvassa, vaikkakin aika ulkokohtaisesti. Olisikin kiinnostavaa nähdä "Saksa vuonna nolla", mitenköhän järisyttävä katsomiskokemus se olisi...