Nainen rannalta (1960)

Nainen rannalta (Дама с собачкой, Dama s sobatshkoi, 1960) valmistui Neuvostoliitossa suojasään aikana, ja vanha konkari Josif Heifits ohjasi uransa hienoimpiin kuuluvan elokuvan Anton Tšehovin novellin ”Nainen ja sylikoira” pohjalta. Minskiläissyntyinen Heifits oli aloittanut ohjaajana jo vuonna 1928 ja oli kaksinkertainen Stalin-palkinnon voittaja. Uransa loppupuolella hän palasi elokuvissaan tuon tuostakin 1800-luvulle, lähtökohtana venäläisen kirjallisuuden klassikot. Tätä linjaa edustaa Nainen rannalta mutta myös toinen Tšehov-filmatisointi Kaksintaistelu (Plohoi horoshi tshelovek, 1973). Nainen rannalta alkaa etelän helteessä, Jaltalla, jossa yksinäinen Anna Sergejevna (Ija Savvina) kävelee koiransa kera meren rannalla. Vähitellen hän ystävystyy Dmitri Gurovin (Aleksei Batalov) kanssa, ja suhde kehittyy rakkaudeksi. Jalta-jakso on vaikuttava: raukea rytmi, korkealta loistava auringonvalo, islamilaisen kulttuurin viittenomainen läsnäolo. Tšehovin alkuperäistarinassa Anna on kotoisin tarkemmin nimeämättömästä kaupungista S.: Heifitsin elokuvassa hän on tullut pienestä Saratovin kaupungista parantamaan terveyttään, kun taas Dmitri on Moskovasta. Molemmat ovat naimissa tahollaan.

Siirtymä Jaltalta Moskovaan on tyrmäävä: se ei merkitse vain kesän muuttumista talveksi, sillä Moskovassa itsekkyys, itsepetos ja bisnes hallitsevat. Samalla paljastuu, että Dmitrilla on ollut aikaisempiakin lomaromansseja.  Nainen rannalta on vaikuttavimmillaan kuvatessaan Dmitrin arkea, jossa ajatus Annasta tulee itsepintaisesti esiin, pienissäkin yksityiskohdissa. Tuhlatun elämän pakahduttava kokemus saa Dmitrin lopulta lähtemään Moskovasta. Nainen rannalta on kerronnassaan äärimmäisen taloudellinen: se porautuu päähenkilöidensä sisään, eikä ihme, että elokuva kuului Ingmar Bergmanin suosikkeihin. Heifitsin tietoinen ratkaisu on ollut siirtää tarina 1800-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun, fin de sièclen aikaan, johon jännite yhteiskunnallisten normien ja sisäisten toiveiden välillä sopiikin. Ehkä tämä ratkaisu osaltaan lisäsi elokuvan suosio Länsi-Euroopassa, sillä vuosisadan vaihteen kulttuuri oli katsojille jo tuttua kirjallisuuden ja elokuvan kautta. Epookkia tärkeämpää on kuitenkin psykologinen tarkkanäköisyys ja hienovarainen ohjaus, josta Heifits palkittiin Cannesissa vuonna 1960.