Medici, palkkasoturi (2001)

Ermanno Olmi on pitkän linjan italialainen elokuvantekijä, jonka klassikoita ovat Paikka nuorelle miehelle (Il posto, 1961), Kihlautuneet (Il fidanzati, 1963), Tietty päivä (Un certo giorno, 1969) ja koskettava Puukenkäpuu (L’albero degli zoccoli, 1978). Olmi on tehnyt elokuvia epätasaiseen tahtiin, varmaankin tuotannollisten vaikeuksien vuoksi, eikä hänen parhaita elokuviaan ole viime aikoina juurikaan nähty Suomessa. Puukenkäpuu esitettiin televisiossa viimeksi vuonna 1989! Sen sijaan Yleisradio on viime vuosina tuonut esiin Olmiin tuoreempia töitä: episodielokuva Tickets (2005) nähtiin 2008 ja 2009 ja Raamattu: Luomiskertomus (Genesi: La creazione e il diluvio, 1994) myös kahdesti 1995 ja 2001. Nyt tv:ssä esitettii aikanaan Cannesin elokuvajuhlilla huomiota herättänyt Medici, palkkasoturi (Il mestiere delle armi, 2001), joka on ehdottomasti 2000-luvun vaikuttavimpia historiallisia elokuvia.

Avauskohtauksessa on vuosi 1526: firenzeläiseen Medici-sukuun kuuluva Joanni de’ Medici (Hristo Jivkov) on tekemässä kuolemaa haavoituttuaan taistelussa Kaarle V:n joukkoja vastaan. Tämän jälkeen elokuva takautuu kertomaan paavin joukkojen epätoivoisesta kamppailusta pohjoisesta tunkeutuvia saksalaisjoukkoja vastaan. Kaarle V:n armeijan keulassa on Georg von Frundsberg (Nikolaus Moras), jolla on mukaanaan symbolinen hirttoköysi, paavin kaulaa varten. Jo alusta lähtien käy ilmi teknologinen epäsuhta: hyökkääjällä on mukanaan raskas kalusto, tykistö, jota vastaan roomalaisilla ratsuväkijoukoilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Olmi kuvaa tarkasti sodankäynnin materiaalista puolta, tykin ja ammusten valamista ja aseen tuhovoimaa. Moderni tykistö on valmiina muuttamaan historian kulkua. Lopussa aikalaiskertoja esittää historian ironiaksi jäävän toiveen, ettei raskasta kalustoa koskaan enää käytettäisi ihmistä vastaan.

Medici, palkkasoturi on kuvattu samoilla lakeuksilla kuin aikanaan Puukenkäpuu, mutta nyt maisema on alusta lähtien melankolinen. Kuvauksia on varmaankin tehty tietoisesti aamuvarhaisella, hyisissä olosuhteissa, talven keskellä, ja joukot liikkuvat maisemassa kuin pelinappulat, joiden kulkuun ei voi vaikuttaa. Hidas, viipyilevä kerronta korostaa kuoleman läheisyyttä mutta samalla tapahtumien vääjäämättömän kulun surumielistä kauneutta. Välillä kamera siirtyy hoviin, jossa markiisi Gonzaga (Sergio Grammatico) juonittelee parhaan kykynsä mukaan paavia vastaan. Sisäkuvissa on etsitty luonnollista valaistusta, elävän tulen pehmeyttä. Olmin käsissä elokuvasta tulee yksi parhaista renessanssiajan kuvauksista. Tätä on virkistävää katsoa monenmoisten historiallisten saippuaoopperoiden jälkeen.

Olmin oma käsikirjoitus on runollista, mutta erityisesti jää mieleen Fabio Olmin kuvaus ja Fabio Vacchin musiikki. On lopulta onnistunut ratkaisu, ettei musiikki ole renessanssikappaleiden kooste vaan tarjoaa kuvakerrontaa kommentoivan alkuperäissävellyksen. Medici, palkkasoturi ei halua väittää olevansa kurkistusikkuna menneisyyteen. Pikemminkin se tavoittelee menneisyyden vierautta ja toiseutta.

Medici, palkkasoturi -elokuvan henkilöt elävät kuilun partaalla, historiallisen muutoksen kourissa. Italialaisille katsojille elokuvalla on varmasti erityismerkitys, sillä juuri kuvattujen tapahtumien jälkeen Kaarle V:n joukoille avautui pääsy Roomaan. Tuloksena oli roomalaisten muistiin painunut Sacco di Roma, Rooman ryöstö, vuonna 1527.