24. lokakuuta 2012

Brünnhilden ja Siegfriedin suukko: Wagner-suudelmien jäljillä

Suudelma voi tuntua vaatimattomalta huulieleeltä, jossa suu koskettaa toista ihmistä, esinettä, maata, toisinaan omaa kehoakin. Mutta silti on kyse länsimaisen kulttuurin merkittävimmästä eleestä, jota on käytetty paitsi rakkauden ja intohimon ilmaisuun myös tervehtimiseen, kunnioituksen osoittamiseen tai rauhan ja sovinnon välittämiseen. Suudelma on ollut sekä ihmisten kesken suoritettu toimitus että mielikuvituksen ruokkija, jonka suloisuudesta on laulettu ja kirjoitettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan. Jo Raamatussa suutelu näyttäytyy koko kirjossaan. Laulujen laulussa ylistetään rakastetun hunajaisia huulia, kun taas Vanhan testamentin kirjoissa suutelulla tervehditään ja osoitetaan kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Uudessa testamentissa Paavali kehottaa antamaan uskonveljille ja -sisarille ”pyhän suudelman”, sillä suudellessa sielut kohtaavat. Suudelma merkitsee avoimuutta, mutta samalla se on myös haavoittuvainen, kuten Juudaksen petollinen suudelma osoittaa.

Wagnerin suhdetta suudelmaan voi tarkastella monellakin tapaa, paitsi fiktiivisenä suudelman kuvitteluna, osana oopperoiden tarinamaailmaa ja elekieltä, myös henkilökohtaisen elämän ilmiönä. Omaelämäkerrassaan Wagner viittaa suutelemiseen vain muutamia kertoja. Vaikka Elämäni-teoksella on mittaa yli 700 sivua, suudelmaan päähenkilö ei heittäydy kymmentäkään kertaa. Kyse voi olla vain siitä, ettei hän muistelmia sanellessaan katsonut aiheelliseksi palauttaa mieleen suutelun hetkiä. Suurin osa suudelmakohdista löytyy teoksen alkupuolelta, nuoruuden päivistä. Wagner ei kaihtanut hulvattomiakaan tarinoita, kuten kertoessaan intohimoisesta flirttailusta tanssimuusikon morsiamen kanssa: ”Tilaisuuden tullen, virallisen rakastajan soittaessa tanssiorkesterissa, hyväilimme ja suutelimme toisiamme melkein tahtomattamme.” (Elämäni, s. 87, suom. Saila Luoma)

Nuoruutensa päivinä Wagner ei ilmeisesti myöskään aina osannut tulkita, mitä suudelma merkitsi. Kun hän sai suukon Rosalielta, hän mietti, oliko se aito tunteiden ilmaisu vai vain tapa ja siten enemmän ystävällisyyttä kuin rakkautta: “Rosalie tiesi, että olin tarkoittanut sen jonkinlaiseksi rakkaudentunnustukseksi hänelle, mutten tiedä, ilmaisivatko syleily ja sisarellinen suudelma, joilla hän palkitsi laulamani Adan suuren aarian, todellista liikutusta, vai olivatko ne vain hänen ystävällistä hienotunteisuuttaan.” (Elämäni, s. 89)
Se, millainen suutelija Wagner itse oli, ei tietenkään suoranaiseti liity suudelman merkityksiin hänen oopperoissaan. Silmiinpistävää on kuitenkin, että Elämäni-teoksessa Wagner tuntuu epävarmalta suutelemisen suhteen. Ele ei merkitse lemmenhetkien täyttymystä tai huipentumaa. Mainitessaan kapellimestari Reissigerin hän antaa ymmärtää, ettei suudelmaan ollut luottamista. Wagner mainitsee, ettei Reissiger ”koskaan puhunut kanssani suutelematta minua ensin” (s. 257), mutta silti tämä osoittautui epäluotettavaksi ystäväksi. Suudelma oli ollut vain petosta.

Elämäni-teoksen viimeisiä suudelmakuvauksia on kohtaus, jossa Richard arvelee löytäneensä sovun vaimonsa Minnan kanssa: ”Ensimmäisen ja ainoan kerran hän osoitti rakastavaa nöyryyttä suudellessaan kättäni, kun keskellä yötä lähdin hänen luotaan. Se liikutti minua sydänjuuria myöten ja synnytti heti ajatuksen, että naisparan luonteessa voisi vielä tapahtua suuri ja ratkaiseva muutos.” (Elämäni, s. 559) Rakastava ”nöyryys” jäi kuitenkin hetkelliseksi, eikä suudelma lopulta merkinnyt mitään.


Suudelma täyttymyksenä

Jos Wagnerin omaelämäkerrassa suudelma on epävarma ja hämmentävä, oopperoiden maailmassa suutelu kohoaa korkeuksiin ja tuo varmuuden. Wagnerin teokset eivät ole suudelman yhtäjaksoista ylistystä niin kuin myöhemmin Puccinin oopperat, joissa tuon tuostakin unelmoidaan ensisuudelman autuudesta. Mutta silti suudelmalla on sijansa Wagnerin tuotannossa ensimmäisistä teoksista alkaen. Oopperassa Lemmenkielto Luzio laulaa:

Dorella, Einz'ge, höre mich:
Untreu war ich zum Scheine bloß,
ich blieb dir treu, ich liebe dich,
ich küsse dich!
(er küßt sie.)

Suudelma on tässä lemmen tunteiden tulkki, todistus Luzion rakkaudesta. Wagnerin varhaistuotannosta löytyy myös intohimon suudelma, kun Lentävässä Hollantilaisessa Erik laulaa Sentalle: ”Du küßtest ihn mit heißer Lust…”

Vaikka suudelma nykypäivänä mielletään ennen kaikkea rakkauden ja intohimon merkiksi, suutelulla on vuosisatojen kuluessa ollut myös monia muita tehtäviä. Jo kreikkalainen historioitsija Herodotos kiinnitti 400-luvulla eKr. huomiota siihen, miten persialaiset tervehtivät toisiaan suudelmalla. Suun antaminen on ollut niin tervehtimisen kuin hyvästelykin ele. Suusuudelman saattoi Persiassa antaa vain, jos vastaantulijat edustivat samaa yhteiskunnan luokkaa. Muussa tapauksessa alempaan ryhmään kuulunut teki aloitteen ja suuteli joko poskea tai jalkoja. Sosiaaliset vivahteet olivat todennäköisesti tätäkin rikkaampia, ja suutelija saattoi painaa huulensa myös rinnalle, käsiin tai polviin.

Läheiset ja tasavertaiset suutelijat ovat länsimaissa tervehtineet – ja hyvästelleet – toisiaan poskisuudelmin, samaan tapaan kuin Lohengrin hyvästellessään Elsan Wagnerin oopperassa Lohengrin:

Dies Horn soll in Gefahr ihm Hilfe schenken,
in wildem Kampf dies Schwert ihm Sieg verleiht;
doch bei dem Ringe soll er mein gedenken,
der einst auch dich aus Schmach und Not befreit!
(Während er Elsa, die keines Ausdrucks mächtig ist, wiederholt küßt)
Leb wohl! Leb wohl! Leb wohl, mein süßes Weib!
Leb wohl! Mir zürnt der Gral, wenn ich noch bleib!
Leb wohl, leb wohl!

Monissa tilanteissa tervehdyssuudelma muuntuu kunnioituksen suudelmaksi. Kunnioituksen suudelma tunnettiin juutalaisessa kulttuurissa, ja epäilemättä sieltä se periytyi kristillisiin tapoihin. Vanhassa testamentissa useimmat tervehdyssuudelmat ovat samanaikaisesti kunnioituksen merkkejä. Yhteiskunnallisen aseman ohella nöyryyden osoittamista on tarvittu silloin, kun tervehdittävä on ollut huomattavasti vanhempi. Nürnbergin mestarilaulajissa David osoittaa arvostustaan Sachsille suutelemalla tämän kättä. Wagner antoi tätä varten libretossaan ohjeen: ”David küßt Sachs gerührt die Hand.“

Tervehtimisen ja kunnioittamisen ohella länsimaisessa kulttuurissa suudelma on toiminut myös rauhan ja sovinnon sinetöijänä, jopa siinä määrin, että keskiajalla hallitsijoiden väliset sopimukset vahvistettiin allekirjoitusten ja sinettien sijasta ristin suutelulla. Rauhan suudelman ajatus palautuu tosin myös suutelun sielullisiin juuriin, ja näitä juuria Wagner hyödynsi parhaimmissa suudelmakohtauksissaan.
Hengityksen ja sielun välinen yhteys on todettu Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa, jossa Jumala herättää ihmisen eloon: ”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” (1. Moos. 2:7) Hepreankielisessä Raamatussa sielu tunkeutuu Aadamiin sierainten kautta, mutta latinankielisessä Vulgatassa sanavalinta viittaa yhtä hyvin suuhun kuin sieraimiinkin. Kaiken lisäksi Jumala puhalsi elämän juuri suullaan: sielu oli henkäys.

Tästä sielullisuuden ulottuvuudesta Wagner oli epäilemättä tietoinen. Kun hän Tristanissa ja Isoldessa kuvaa rakastavaisten intohimoista halua yhtyä, sulautua toisiinsa, sielullisuus saa ilmaisunsa suudelmassa:

Isolde:
Herz an Herz dir,
Mund an Mund;

Tristan:
eines Atems
ein’ger Bund;

Molemmat:
bricht mein Blick sich
wonnerblindet,
erbleicht die Welt
mit ihrem Blenden.

Kuten Isolde laulaa, rakastavaiset ovat sydän sydäntä, suu suuta vasten. Sydämiä on kaksi, mutta lopputuloksena on, Tristanin sanoin, ”ein Atem”, yksi henkäys, sielujen liitto. Kun sielut ovat yhtyneet, maailma katoaa eikä ulkopuolelle jäävä enää merkitse mitään.


Herättävä suudelma

Vaikka Tristan ja Isolde on rakkausdraamana ylivertainen, Wagnerin tuotannon kiehtovin suudelma löytyy Siegfried-oopperan viimeisestä näytöksestä. Valkyyrian lopussa Wotan oli vaivuttanut tyttärensä Brünnhilden uneen, josta vain sankarin suudelma voi hänet virvoittaa. Syvä, kuoleman kaltainen uni kestäisi ikuisesti, ellei pelastava suukkonen joskus saapuisi. Sielullisuutensa kautta suudelmaan liittyi jo vanhastaan elämää palauttava merkitys. Epäilemättä Wagner oli tietoinen herättävän suutelon aiemmista toisinnoista. Suudelma esiintyy alkuna, herättäjänä, jo antiikin Amorin ja Psyken tarinan tulkinnoissa. Kertomuksen varhainen tulkinta löytyy Apuleiuksen 100-luvulla jKr. kirjoittamasta kokoelmasta Kultainen aasi. Kirjaan sisältyy tarina Amorista, joka herättää Psyken uinuvan rakkauden. Apuleiuksen mukaan Psyke oli niin kaunis prinsessa, että Venus-jumalatarkin tuli kateelliseksi. Kostoksi Venus pyysi poikaansa Amoria saattamaan Psyke rakastuneeksi ”kaikkein halvimpaan mieheen”, mutta Amor ihastuukin prinsessaan itse. Venus piinaa Psykettä lukemattomin vastoinkäymisin. Psyke joutuu laskeutumaan manalaan asti ja noutamaan jumalattarelle laatikon, jonka hän kielloista huolimatta avaa ja vaipuu uneen. Silloin Amor ei enää kestä rakastettunsa kärsimyksiä ja paljastaa kaiken jumalille. Hän herättää tytön unestaan, ja lopulta Psykestä tulee kuolematon. Apuleiuksen kertomuksessa Amor ”pyyhkii huolellisesi pois unen” ja herättää Psyken ”viattomalla nuolenpistolla”. Suudelmaa tarinassa ei mainita, sillä Amor käyttää jousta ja nuolta, niin kuin aina antaessaan rakkauden pistoksia ihmisille ja jumalille. Kuvallisessa perinteessä tuli kuitenkin tavaksi esittää herätyksen välineeksi nuolen sijasta nimenomaan suudelma. Tarinan tunnetuimpia kuvauksia ovat Antonio Canovan veistos Psyché ranimée par le baiser de l’Amour (1787) ja François Gérardin maalaus Psyché et l’Amour (1798). Näissä teoksissa rakkaus herätti sielun nimenomaan suudelman kautta.

Wagnerin tulkinnassa Amor on Siegfried, nuori sankari, joka on viettänyt elämänsä miesten parissa. Hänellä ei ole kokemusta maallisesta rakkaudesta, ei liioin henkisestä. Sankarin mielikuvitus ei aluksi edes riitä tunnistamaan lepäävää Brünnhildeä naiseksi. Ensimmäisenä hän näkee haarniskan:

Was strahlt mir dort entgegen?
Welch glänzendes Stahlgeschmeid?
Blendet mir noch die Lohe den Blick?

Siegfried pitää kohtaamaansa olentoa miehenä, joka nukkuu sotisopansa alla:

Ha! In Waffen ein Mann:
wie mahnt mich wonnig sein Bild!
Das hehre Haupt drückt wohl der Helm?
Leichter würd' ihm, löst' ich den Schmuck.

Siegfried tuntee selvästi vetoa kaunista uneksijaa kohtaan, vaikka pitääkin tätä miehenä. Hän yrittää helpottaa lepääjän oloa riisumalla raskaita varustuksia ja vasta silloin hänelle paljastuu, että sotaisen asun alla on nainen:

(Er zieht sein Schwert, durchschneidet mit zarter Vorsicht
die Panzerringe zu beiden Seiten der ganzen Rüstung
und hebt dann die Brünne und die Schienen ab,
so daß nun Brünnhilde in einem weichen weiblichen Gewande
vor ihm liegt. Er fährt erschreckt und staunend auf)
Das ist kein Mann!

Siegfried on tyrmistynyt ja ajautuu pelon valtaan. Hän kohtaa naisen ensimmäistä kertaa elämässään ja löytää samalla ensirakkautensa. Amorin ja Psyken tarinaa, tai Siegfreidin ja Brünnhilden kohtaamista, ei tarvitse nähdä vain miehen ja naisen yhdistymisenä. Kyse on myös laajemmasta tulkinnasta, jossa sielu, Psyke, esiintyy feminiinisenä. Wagner näkikin uneen vaivutetun neidon vertauskuvallisesti. Hän kirjoitti, ettei ihmisyys voi saavuttaa täydellisyyttä, ”ennen kuin nainen on herätetty”. Brünnhilde oli kuin Psyke, sielu, jonka on herättävä, jotta täysipainoinen elämä olisi mahdollista. Samalla Wagner viittasi siihen, että juuri suudelmassa osapuolet olivat yhtä ja muodostivat kokonaisuuden. Amor ei voi elää ilman Psykettään. Kun Siegfried löytää Brünnhilden, hän on ihmisenä täydempi, kokonaisempi, kuin ennen.

Amorin ja Psyken tarinan lisäksi Siegfriedin ja Brünnhilden suudelman taustalla kummittelee muitakin klassisia kertomuksia, ennen kaikkea satu Prinsessa Ruususesta. Nukkuva prinsessa on tullut tutuksi Grimmin veljesten satuna ja Disneyn elokuvasovituksena. Tarina on vanha, ja sen juuret löytyvät eri puolilla Eurooppaa kerrotuista kansantarinoista. Keskiaikaisissa versioissa on samoja elementtejä kuin myöhemmissäkin: prinsessa nukahtaa joko värttinän tai tikun pistosta ja vaipuu uneen, kunnes prinssi hänet löytää. Näissä kertomuksissa prinssi ei kuitenkaan tyydy suudelmaan – on syytä epäillä, että hän menee pidemmälle ja käyttää hyväkseen neidon tilaa. Kun modernissa Ruususen tarinassa suudelma sinetöi onnen, keskiaikaisissa alkulähteissä vaikeudet alkavat, kun prinssi tuo tytön kotiinsa ja pari joutuu kestämään pahansuopien sukulaisten kiusantekoa.

Romanttisen muunnelman aiheesta sepitti 1600-luvun lopulla ranskalainen Charles Perrault, Saapasjalkakissan, Punahilkan ja monen muun ikivihreän sadun kertoja. Perrault kirjoitti tarinan La Belle au bois dormant, ”Metsän nukkuva kaunotar”. Prinsessan elämää varjostaa ennustus, jonka mukaan hän ennen pitkää vaipuu syvään uneen värttinän piston seurauksena. Kuningas kieltää tytärtään kehräämästä, mutta prinsessa tuntee langan valmistamista kohtaan aitoa uteliaisuutta. Tyttö nukahtaa, ja vanhemmat suutelevat häntä jäähyväisiksi. Taian mukaan vain kuninkaanpoika voi neidon pelastaa. Lopulta prinssi saapuukin kimmeltävään saliin, jonka sängyssä prinsessa lepää. Perrault ei mainitse, millä tavoin herättäminen tapahtuu. Prinssi vain lankeaa vavisten neidon vierelle, ja lumous raukeaa. Nuorukaisen vapina kertoo, että hän lähestyy – Siegfriedin tapaan – naista ensi kertaa.

Perrault’n satua tunnetumpi on Jacob ja Wilhelm Grimmin vuonna 1812 julkaisema Prinsessa Ruusunen, joka tiettävästi syntyi saksalaisten kansantarinoiden pohjalta, eivätkä kirjoittajat tunteneet ranskalaisen kollegansa aiempaa versiota. Grimmin veljesten sadussa Ruusunen nukkuu tornissa, niillä sijoilla, jonne värttinän terä oli hänet tainnuttanut. Kun prinssi astuu sisään, neito on niin kaunis, ettei nuorukainen voi olla häntä suutelematta. Wagnerin Siegfriedissä on kyse samantapaisesta vastustamattomasta vetovoimasta. Siegfried ei voi olla kiinnittämättä huomiota neidon ”kukoistavaan suuhun”:

(Indem er sich der Schlafenden von neuem nähert,
wird er wieder von zarteren Empfindungen
an ihren Anblick gefesselt. Er neigt sich tiefer hinab)
Süß erbebt mir ihr blühender Mund.
Wie mild erzitternd mich Zagen er reizt!
Ach! Dieses Atems wonnig warmes Gedüft!

Grimmin veljekset eivät kuvaa prinssin suudelmaa kovinkaan tarkasti: satu on niukkasanainen ja jättää yksityiskohdat lukijan – tai kuulijan – mielikuvituksen varaan. Arvoitukseksi jää muun muassa se, suuteleeko prinssi neidon huulia vai esimerkiksi otsaa. Wagner sen sijaan kuvaa tilanteen huolellisesti librettoon merkityissä ohjeissaan. Siegfried keskittyy tekoonsa ja sulkee silmänsä painaessaan suudelman Brünnhilden huulille:

(Er sinkt, wie ersterbend, auf die Schlafende
und heftet mit geschlossenen Augen seine Lippen auf ihren Mund.
Brünnhilde schlägt die Augen auf. Siegfried fährt auf
und bleibt vor ihr stehen. Brünnhilde richtet sich langsam zum Sitze auf.
Sie begrüßt mit feierlichen Gebärden der erhobenen Arme
ihre Rückkehr zur Wahrnehmung der Erde und des Himmels)

Niin Grimmin kuin Wagnerinkin teoksissa neito herää suudelman hetkellä: elämä palautuu ja kuoleman uni jää taakse. Ruususen prinsessa virkoaa ja katsoo heti nuorukaista ”ystävällisesti” silmiin. Siegfriedissä Brünnhilde tervehtii ensin aurinkoa, valoa ja kirkasta päivää:

Heil dir, Sonne!
Heil dir, Licht!
Heil dir, leuchtender Tag!

Prinsessa Ruususen suudelma on usein esitetty romanttisena täyttymyksen hetkenä, jossa suudelma sinetöi rakastavaisen suhteen. Grimmin satu päättyykin klassisiin sanoihin siitä, miten pariskuntaa elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Siegfriedin ja Brünnhilden kohtalo on kuitenkin toisenlainen, kuten Jumalten tuhon perusteella tiedämme. Siegfried-ooppera päättyy onnen huumaan, mutta tietoisuus tulevasta on vahva. Asetelma on muutoinkin kovin toisenlainen. Prinsessa Ruususen kuninkaantytär tuntuu passiiviselta naiselta, joka vain odottaa miehen saapumista. Brünnhilde on sen sijaan aktiivinen toimija, jolla on voimakas tahto. Kun Ruusunen ajautui uneen haltiattarien kirouksen seurauksena, Brünnhilden vaivutti uneen oma isä, jota vastaan tytär kapinoi. Tätä taustaa vasten Siegfriedin ja Brünnhilden suudelma tuntuu voimakkaammin kahden tasavertaisen ihmisen kohtaamiselta. Suudelmassa Siegfried vapauttaa Brünnhilden isänsä vaikutuspiiristä samalla, kun hän itse ensi kertaa kohtaa naisen ja löytää rakkauden sukupuolisen tietoisuutensa kautta.

Wagnerin tuotannossa Siegfried nousee esiin elinvoimaisuutensa, energisyytensä ja nuorekkuutensa ansiosta, vaikka Nibelungin sormus -tetralogian kokonaisuudessa teos osoittautuukin vain valonpilkahdukseksi ennen Jumalten tuhon pimeyttä. Siegfriedin dramaattinen kaari kohoaa kohti viimeistä näytöstä ja kulminoituu rakastavaisten suudelmassa. Siksi suudelma ei Siegfriedissä ole vain ele. Sen merkitys ulottuu syvälle Wagnerin näkemyksiin rakkaudesta ja elämästä. Draaman kohokohdalle voi toki löytää myös elämäkerrallisen merkityksen. Juuri Siegfriedin toisen ja kolmannen näytöksen välillä Wagnerin sävellystyössä oli pitkä katkos, jolloin hänen henkilökohtainen elämänsä ehti radikaalisti muuttua. Cosima oli se Psyke, jolle rakkaus oli ennen pitkää tunnustettava salailuista huolimatta. Siegfriedin ja Brünnhilden suudelma oli lopulta tasavertaisuuden suudelma – ehkä myös Richardin ja Cosiman välillä.


Kirjallisuus

Apuleius: Amor ja Psyke. Suomentanut Edvard Rein. Lilius & Hertzberg, Helsinki 1907.

Asikainen, Pekka: ”Siegfried historian hämärissä”, Richard Wagner: Siegfried. Suomen Kansallisooppera, Helsinki 1998.

Grimmin satuja. Otava, Helsinki 1982.

Herodotos: Historiateos. Kreikan kielestä suomentanut ja esipuheella varustanut Edvard Rein. Kolmas painos. WSOY, Porvoo 1992.

Luoma, Saila: Tristan ja Isolde. Unohtunut legenda, joka syntyi uudelleen. Richard Wagner -kulttuuriyhdistys ry, Helsinki 2002.

Perrault, Charles: Contes. Suivis de contes de Madame d’Aulnoy. Illustrés par Eva Bednářová. Gründ, Paris 1978.

Perrault, Charles: Suuret satuklassikot. Kuvittanut Mihail Fjodorov. Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren ja Panu Pekkanen. WSOY, Porvoo 1991.

Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Kuudes painos. Suomen pipliaseura, Mikkeli 2000.

Salmi, Hannu: Suudelma. Faros-kustannus Oy, Turku 2004.

Wagner, Richard: Elämäni. Suomentanut Saila Luoma. Faros-kustannus Oy, Turku 2002.

Ei kommentteja: