12. lokakuuta 2012

Viimeinen Abenserragi, osa 11 (viimeinen osa)

Jatkuu...

Yö laskeutui, soihtuja tuotiin, ja keskustelu vaihtoi suuntaa. Don Carlosia pyydettiin kertomaan Meksikon valloituksesta. Hän puhui tuosta aiemmin tuntemattomasta maailmasta ylpeän kaunopuheisesti, mikä on espanjalaisille luonteenomaista. Hän kertoi Montezuman epäonnesta, alkuperäisten amerikkalaisten elämäntavasta, kastilialaisen urheuden ihmeteoista ja myös maanmiestensä julmuuksista, jotka eivät hänen mielestään tuntuneet ansaitsevan sen paremmin moitteita kuin ylistystäkään. Nämä kertomukset kiehtoivat Aben-Hametia, jonka intohimo tarinoihin paljasti hänen arabialaisen syntyperänsä. Hän puolestaan kuvasi osmanien valtakuntaa, joka oli vastikään noussut Konstantinopolin raunioista, unohtamatta kaihoten muistella ensimmäisen muslimivaltakunnan päiviä, sitä onnellista aikaa, jolloin Uskovaisten johtajan ympärillä sädehtivät Sobeida, Kauneuden kukka, Sydänten voima, Rauhaton ja urhea Ganem, jota kutsuttiin rakkauden orjaksi. Lautrecille hän kuvasi Frans I:n hienostunutta hovia, taiteiden uudestisyntymää barbaarien helmassa, kunniaa, uskollisuutta, menneiden aikojen ritarillisuutta yhdistyneenä sivistyneiden vuosisatojen tapoihin, goottilaisia tähystystorneja, jotka oli tehty kreikkalaisen arkkitehtuurin oppien mukaan, ja gallialaisia neitoja, jotka olivat sonnustautuneet koristeellisiin rikkauksiinsa ateenalaisen tyylikkäästi.

Näiden puheiden jälkeen Lautrec halusi ilahduttaa juhlien hengetärtä, tarttui kitaraan ja lauloi balladin, jonka hän oli sepittänyt kotimaansa vuorilla laulettuun sävelmään:
   
Miten suloinen on muisto       
syntymäni kauniista sijasta!   
sisko, miten suloisia olivat päivät    
    Ranskan!   
Oi kotimaani, olet armas
    ainiaan!       

Muistatko miten äitimme
kotimme eteisessä,
painoi meidät rintaansa vasten,
    rakkaani;
ja suutelimme hänen valkeita
    hiuksiaan.

Siskoni, muistatko vielä
linnan Doren töyräällä
ja sen vanhan tornin
    maurilaisen,
josta vasket ilmoittivat
    aamunkoin?

Muistatko hiljaisen järven,
sen pinnalla pääskyjen lennon,
tuulen joka taivutti kaislikon
    niin hellästi,
auringon joka sammui veteen
    niin kauniisti.

Voi, kuka toisi takaisin Hélènen,
vuoreni ja vanhan tammeni?
Nämä muistot tuovat mieleen
    tuskan
Kotimaani on armaani
    ainiaan!

Lopetettuaan viimeisen säkeistön Lautrec pyyhki hansikkaallaan kyyneleen, jonka hänen jalon isänmaansa, Ranskan, muisto oli kirvoittanut. Yhtä kipeän kaipauksen tunsi myös Aben-Hamet, joka Lautrecin tapaan muisteli murheellisena kadotettua kotimaataan. Kun häntä kehotettiin tarttumaan kitaraan, hän pahoitteli ja sanoi tuntevansa vain balladin, joka tuskin miellyttäisi kristittyjä.

”Jos se käsittelee vääräuskoisia, jotka valittavat voittojamme”, Don Carlos lausui pilkallisesti, ”saat laulaa; voitetut saavat vuodattaa kyyneleitä.”

”Niin”, sanoi Blanca, ”ja siksi meidän esi-isämme, jotka kerran olivat maurien ikeen alla, ovat jättäneet jälkeensä niin paljon valituslauluja.”

Niin Aben-Hamet lauloi seuraavan balladin, jonka Abenserragien heimon runoilija oli hänelle opettanut:

Kerran ratsastaessaan
kuningas Don Juan
näki vuorten takaa
Espanjan Granadan;
Hän virkkoi silloin:
   Kaunis kaupunki,
   sinulle sydämeni
   ojennan.

Sinut vihille vien,
huomenlahjaksi
annan tämän:
Cordoban, Sevillan,
puvut koreat
  ja helmet kirkkaat
  saat lemmestäni
  todisteeksi.

Granada vastasi:
Kuningas Léonin,
mieluummin maurille
menen kuin sinulle.
Pidä lahjasi:
   Minulla on kaikkea,
   juhlavat puvut,
   suloiset lapset.

Sinä puhut,
sinä valehtelet:
mikä loukkaus!
Pilkkaat Granadaa.
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Ei kameli
käy hautaan
vesialtaan viereen,
ei hadji Medinaan.
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Oi ihana Alhambra!
Allahin palatsi,
sija suihkulähteiden,
virta vehreän tasangon!
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Tämän valituksen yksinkertaisuus liikutti jopa ylpeää Don Carlosia, vaikka siinä moitittiinkin kristittyjä. Don Carlos olisi mielellään ollut laulamatta, mutta kohteliaisuudesta Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä pyyntöihin. Aben-Hamet antoi nyt kitaran Blancan veljelle, joka alkoi ylistää maineikkaan esi-isänsä El Cidin urotekoja:

Valmiina matkaan Afrikan rannoille
sotisovassaan, koko komeudessaan
tarttuu kitaraan El Cid ja laulaa
Jimenalle nämä kunnian säkeet.

”Käy taisteluun maureja vastaan”,
oli Jimena sanonut, ”ja palaa voittajana.”
”Olen varma: Rodrigo jumaloi minua,
sillä hän lähtee rakkaudesta kunniaan.”

”Anna kypäräni, anna keihääni!
Haluan näyttää, että Rodrigo on rohkea
taistelussa, eikä hän pelkää ketään.
Neidon, kunnian puolesta, on sotahuutoni.”

”Urheudestaan maurit mainitaan,
mutta Espanjan voittoisa laulu
kaikuu kerran, minun lauluni,
ja kertoo rakkaudesta kunniaan.

Laulavat Andalusian laaksoissa
kristityt urheudestani: hän uhrasi
elämänsä Jumalalleen ja Jimenalleen,
kuninkaalleen ja kunnialleen.”

Laulaessaan näitä sanoja soinnikkaan miehekkäällä äänellään Don Carlos näytti niin ylpeältä, että häntä olisi melkein voinut luulla itse El Cidiksi. Lautrec yhtyi ystävänsä sotaisaan innostukseen, mutta Abenserragi kalpeni kuullessaan El Cidin nimen.

”Tuo ritari”, hän sanoi, ”jota kristityt kutsuvat Taistelujen Kukaksi, tunnetaan meidän keskuudessamme julmuudestaan. Kunpa vain hänen armollisuutensa olisi ollut yhtä suurta kuin hänen rohkeutensa…!”

”Hänen armollisuutensa”, vastasi Don Carlos keskeyttäen kiivaasti Aben-Hametin, ”ylitti jopa hänen rohkeutensa, eikä yksikään mauri saa parjata sankaria, jolle perheeni on velkaa koko olemassaolonsa.”

”Mitä sanot?” huudahti Aben-Hamet hypähtäen istuimelta, jossa oli levänyt: ”Sinä lasket El Cidin esi-isiisi?”

”Hänen verensä virtaa suonissani”, vastasi Don Carlos, ”ja minä tunnistan tuon jalon veren siitä vihasta, joka polttaa sydäntäni Jumalani vihollisten edessä”.
   
”Siis”, sanoi Aben-Hamet katsahtaen Blancaan, ”sinä olet samaa Vivarin sukua, joka Granadan valloituksen jälkeen syöksyi onnettomien Abenserragien asuntoihin ja löi kuoliaaksi vanhan ritarin, joka yritti puolustaa esi-isiensä hautaa!”

”Mauri!” huusi Don Carlos vihaa leiskuen: ”Tiedä, etten salli enempää utelua. Jos minä tänään omistan Abenserragien saaliita, esi-isäni saavuttivat ne oman verensä hinnalla ja hankkivat ne vain miekallaan.”

”Vielä yksi sana”, sanoi Aben-Hamet yhä levottomammin: ”Maanpakolaisia kun olemme, olemme olleet tietämättömiä siitä tosiasiasta, että Vivarit kantavat Santa Fén nimeä: juuri se johti minut erehtymään.”

”Se oli sama Vivar, Abenserragien voittaja”, vastasi Don Carlos, ”jolle Aragonin Ferdinand II, Katoliseksi kutsuttu, antoi arvonimen.”

Aben-Hametin pää taipui rintaa kohti: hän seisoi hiljaa Don Carlosin, Lautrecin ja hämmästyneen Blancan välissä. Kyynelvirrat valuivat hänen silmistään veitselle, joka oli kiinnitetty hänen vyötärölleen. ”Antakaa minulle anteeksi”, hän sanoi, ”tiedän toki, ettei miesten pitäisi vuodattaa kyyneliä: tästä hetkestä lähtien ne eivät enää virtaa, vaikka paljon surtavaa jääkin: kuuntele minua, Blanca, sillä rakkauteni sinua kohtaan polttaa kuin Arabian kuuma tuuli. Minut on kukistettu; en voi elää ilman sinua. Eilen kun näin ranskalaisen ritarin rukoilemassa ja kuulin sanasi kirkon hautausmaalla, ne saivat minut päättämään Jumalasi hyväksi ja uhraamaan oman uskoni sinulle.”

Blancan liikkuttunut ilo ja Don Carlosin yllättyneisyys keskeyttivät Aben-Hametin; Lautrec kätki kasvonsa käsiinsä. Mauri pyhitti ajatuksensa ja pudisti päätään sydäntäsärkevästi hymyillen: ”Ritari”, hän sanoi, ”älä menetä toivoasi, ja sinä, Blanca, itke ikuisesti viimeistä Abenserragia!”

Blanca, Don Carlos ja Lautrec, kaikki kolme kohottivat kätensä kohti taivasta ja huudahtivat: ”Viimeinen Abenserragi!”

Hiljaisuus laskeutui. Pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja mustasukkaisuus kiihdyttivät heidän sydämiään. Pian Blanca putosi polvilleen. ”Hyvyyden Jumala”, hän sanoi, ”Sinä oikeutat päätökseni! Minä saatoin rakastaa vain sankarien jälkeläistä.”

”Sisareni”, huudahti Don Carlos ärsyyntyneenä, ”muista, että Lautrec on läsnä!”

”Don Carlos”, sanoi Aben-Hamet, ”hillitse vihaasi: minulle sinun tulee kohdistaa vastauksesi.” Sitten hän kääntyi kohti Blancaa, joka oli jälleen istuutunut:

”Taivaallinen huuri, Rakkauden ja hauneuden henki, Aben-Hamet on orjasi viimeiseen hengenvetoonsa asti, mutta tiedä hänen onnettomuutensa koko laajuus. Se kotiaan puolustanut vanha mies, jonka isoisäsi löi kuoliaaksi, oli minun isoisäni. Tiedä siis vielä toinenkin salaisuus, jota olen kätkenyt tai jonka olet saanut minut unohtamaan. Kun ensi kertaa tulin vierailemaan tässä surullisessa maassa, suunnitelmani oli etsiä ennen kaikkea Vivarin perillisiä, jotka voisivat maksaa verellään isiensä vääryydet.”
   
”Voi”, sanoi Blanca surullisesti mutta kuitenkin äänellä, joka kantoi hänen syvällisen sielunsa ääntä, ”mitä olet päättänyt?”

”Sen, mikä on sinun arvollesi sopivaa”, vastasi Aben-Hamet, ”vapauttaa sinut valoistasi ikuisen poissaoloni ja kuolemani kautta: sen me molemmat olemme velkaa jumaliemme, kotimaidemme ja sukujemme vihalle. Jos kuvani joskus haihtuu sydämestäsi, jos aika, joka tuhoaa kaiken, poistaa muististasi Abenserragin… tämä ranskalainen ritari… Olet veljellesi tämän uhrauksen velkaa.”

Lautrec nousi kiivaasti ja heittäytyi maurin käsivarsille. ”Aben-Hamet”, hän huusi, ”älä ajattelekaan, että lyöt minut hyväntahtoisuuttasi: minä olen ranskalainen, Bayard löi minut ritariksi, olen vuodattanut verta kuninkaani tähden. Minä olen, kuten hyväntekijäni ja ruhtinaanikin, peloton ja moitteeton. Jos jäät meidän keskuuteemme, rukoilen Don Carlosia antamaan sinulle sisarensa käden. Jos jätät Granadan, koskaan ei rakkauteni sana tule sinua häiritsemään. Et saa viedä maanpakoon kohtalokasta ajatusta, että Lautrec ymmärtämättä hyveellisyyttäsi yrittäisi saada hyötyä epäonnestasi.”

Ja nuori ritari painoi maurin rintaansa vasten ranskalaisen lämpimästi ja eloisasti.

”Hyvät ritarit”, sanoi silloin Don Carlos, ”vähempää en odottanutkaan sinulta, joka olet jalosukuista syntyperää. Aben-Hamet, mistä voin tietää, että olet viimeinen Abenserragi?”

”Käytöksestäni”, vastasi Aben-Hamet.

”Minä ihailen sitä”, sanoi espanjalainen, mutta ennen kuin selität, näytä minulle todisteita syntyperästäsi.”

Aben-Hamet veti rinnaltaan esiin Abenserragien perintösormuksen, joka oli pujotettu kultaiseen ketjuun.

Tämän merkin nähdessään Don Carlos ojensi kätensä onnettomalle Aben-Hametille. ”Herra ritari”, hän sanoi, ”pidän sinua aatelismiehenä ja kuninkaiden todellisena jälkeläisenä. Olet kunnioittanut minua perheeseeni liittyvillä tarkoitusperillä: hyväksyn sen taistelukutsun, jota tulit salaisesti etsimään. Jos lyöt minut, kaikki omaisuuteni, joka kerran oli sinun, palautetaan sinulle. Jos luovut taistelusta, hyväksy se, mitä minä puolestani tarjoan sinulle: tule kristityksi ja ota vastaan sisareni käsi, jota Lautrec on pyytänyt sinun puolestasi.”

Kiusaus oli suuri, mutta se ei kuitenkaan ollut Aben-Hametin itsekurin ulottumattomissa. Vaikka rakkaus puhui Abenserragin sydämessä koko voimallaan, hän ei kuitenkaan voinut kauhistumatta ajatella sitä, että teloittajien ja teloitettujen veret kerran yhdistyisivät. Hän luuli näkevänsä isoisänsä varjon nousevan haudasta tuomitsemaan tämän epäpyhän liiton. Murheen lävistämänä Aben-Hamet huusi: ”Voi, miksi minun pitää kohdata näin yleviä sieluja, näin anteliaita luonteita, jotka saavat minut entistä syvemmin kaipaamaan sitä, mitä menetän! Antakaa Blancan julistaa kohtaloni; teen sen, mitä hän tahtoo, ollakseni vielä enemmän hänen rakkautensa arvoinen!”

Blanca huusi: ”Palaa autiomaahan!” Sitten hän pyörtyi.

Aben-Hamet kumartui, osoitti Blancalle ihailuaan vielä kerran enemmän kuin taivaalle ja poistui sanaakaan sanomatta. Sinä yönä hän lähti Málagaan ja nousi laivaan, joka määränpäänä oli Oran. Tämän kaupungin läheltä hän löysi leiriytyneen karavaanin, joka kolmen vuoden välein kulki Marokkosta Afrikan poikki, matkasi Egyptiin ja liittyi Jemenissä toiseen karavaaniin, joka jatkoi Mekkaan asti. Aben-Hamet liittyi pyhiinvaeltajien joukkoon.

Blanca, jonka elämä oli aluksi vaarassa, sai takaisin terveytensä. Uskollisena Abenserragille antamalleen lupaukselle Lautrec lähti, eikä koskaan hänen rakkautensa tai tuskansa sana häirinnyt Santa Fén herttuan tyttären ikävää. Joka vuosi Blanca vaelsi Málagan vuorille sinä vuodenaikana, jolloin Aben-Hametilla oli ollut tapana palata Afrikasta. Hän istui kalliolla ja katsoi merta ja kaukaisia laivoja, minkä jälkeen hän palasi Granadaan: viimeiset elonpäivänsä hän vietti Alhambran raunioissa. Hän ei valittanut, hän ei itkenyt, eikä hän koskaan puhunut Aben-Hametista: muukalainen olisi voinut pitää häntä onnellisena. Vain hän jäi jäljelle suvustaan. Hänen isänsä kuoli murheeseen, ja Don Carlos sai surmansa kaksintaistelussa, jossa Lautrec toimi sekundanttina. Kukaan ei koskaan saanut tietää Aben-Hametin kohtalosta.

Lähtiessään Tunisista matkustaja voi Karthagon raunioiden portin tuntumassa nähdä hautausmaan: erään palmupuun alta, hautausmaan kulmasta, minulle osoitettiin leposija, jota kutsutaan viimeisen Abenserragin haudaksi. Se ei juurikaan herätä huomiota. Hautakivi on yksinkertainen: maurien tavan mukaan vain pieni syvennys on kaiverrettu taltalla tämän kiven keskelle. Sadevesi kerääntyy hautamaljan pohjalle, ja polttavan kuumassa ilmanalassa taivaan linnut pysähtyvät siihen sammuttamaan janoaan.

Loppu


Aikaisemmat osat:

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kertomus, loppui oikein kauniisti. Kiitos käännöksestä, oli ilo lukea.
Tapio Aalto

Hannu Salmi kirjoitti...

Kiitos!