Miekka ja nuoli (1953)

André de Tothin Last of the Comanches (1953) nähtiin Suomessa tuoreeltaan kesäkuussa 1953 nimellä Miekka ja nuoli, mutta sittemmin se on pysynyt pimennossa. Elokuvasta löytyy vuonna 1990 julkaistu yhdysvaltalainen NTSC-video. De Tothin lännenelokuvien kokonaisuudessa tämä harvinaisuus on ehdottoman kiinnostava, melkeinpä yllättävän hyvä, vaikka aiheen käsittelyssä on selviä John Ford -viittauksia. Elokuva perustuu Kenneth Gametin käsikirjoitukseen, samaan tapaan kuin André de Toth -westernit Kostaja vastoin tahtoaan (Man in the Saddle, 1951) ja Muukalaisen paluu (The Stranger Wore a Gun (1953).

Miekka ja nuoli alkaa keskeltä toimintaa. Vuonna 1876 komanssit ovat sotapolulla päällikkönsä Mustan Pilven (John War Eagle) johdolla, ja ratsuväen joukot ovat jääneet piiritettyinä Dry Buttes -nimiseen pikkukaupunkiin. Alku on väkivaltaisuudessaan tyrmäävä, sillä yhden illan aikana kaupunki pyyhkäistään maailmankartalta. Taakse jää vain savuava raunio, joka näyttää melkein toisen maailmansodan tappotantereelta. Kuusi miestä selviää ja aloittaa vaelluksensa erämaan halki. Vettä on vain muutama tippa. Ryhmä törmää aavikon halki kulkevaan postivaunuun, ja kersantti Matt Trainorin (Broderick Crawford) komennossa matka jatkuu. Muutakin väkeä osuu paikalle, mutta kiinnostava käänne on nuoren intiaanin Pikku Veitsen (Johnny Stewart) ilmaantuminen horisontista. Komanssit näyttäytyvät anonyyminä pahuutena, mutta Pikku Veitsen hahmo mutkistaa asetelmaa. Trainor ja hänen kumppaninsa joutuvat käsittämään sen tosiasian, etteivät intiaanit ole yhtä ja samaa: sana ”intiaani” sisältää useita kulttuureja. Lukemattomien 1930- ja 1940-lukujen westernien jälkeen tämä havainto tuntuu vapauttavalta. Alun ennakkoluulojen jälkeen Pikku Veitsi hyväksytään mukaan, ja hän itse asiassa pelastaa porukan löytämällä vanhan linnakkeen pihalta kaivon.

Elokuvan loppuosa sijoittuu rauniolinnakkeeseen, jossa taistelu komansseja vastaan alkaa. André de Tothin kerronnassa on muutama herkullinen visuaalinen idea, esimerkiksi etu- ja taka-alan välinen jännite, kun komanssit polttavat vuoren rinteellä ristiä, ja samaan aikaan kuvan oikeassa laidassa, lähellä, näkyy seinään maalattu Neitsyt Marian kuva. Vaikuttavia ovat myös kuolinkohtaukset: nuolet kaatavat Jim Starburckin (Lloyd Bridges) tavalla, joka tuo mieleen Siegfriedin kuoleman Fritz Langin Niebelungin laulun (1924) ensimmäisessä osassa. Lopussa Pikku Veitsi pelastaa valkonaamat toistamiseen.

Kaiken kaikkiaan Miekan ja nuolen ”etnisessä sodassa” on muistumia lähimenneisyydestä, maailmansodan kokemuksista. Tähän voi olla myös suora selitys sikäli, että juonikuviossa on hyödynnetty sotaelokuvien konventioita. Miekka ja nuoli muistuttaa paljon Zoltan Kordan Pohjois-Afrikan taisteluja kuvaavaa Bogart-elokuvaa Sahara (1943), joka oli niin ikään Columbian tuotantoa. Sahara taas perustui neuvostoliittolaiseen teokseen, Mihail Rommin elokuvaan 13 (Trinadtsat, 1937). André de Tothin lännenelokuvat ovat kiinnostavia genrehybridejä: usein hän sekoitti mukaan film noiria ja melodraamaa, tässä on aimo annos sotaelokuvaa.