Takaa-ajo halki lännen (1954)

André de Tothin Takaa-ajo halki lännen (Riding Shotgun, 1954) kuuluu niihin lännenelokuvan helmiin, jotka – mikäli Elonet-tietokantaan on luottamista – odottavat yhä tv-esitystään Suomessa. Elokuvateattereissa tämä Randolph Scott -western nähtiin vuonna 1955, tosin aavistuksen harhaanjohtavalla nimellä, sillä Riding Shotgun ei kuvaa ”takaa-ajoa halki lännen”. Pikemminkin takaa-ajo on elokuvan alussa jo lähestymässä päätepistettään. Alussa esitellään päähenkilö Larry Delong (Randolph Scott), joka on kiertänyt Wyomingista Oregoniin metsästäessään Dan Maradyn (James Millican) koplaa ja on pestautunut postivaunuihin haulikkomieheksi. Alku on hätkähdyttävä siksi, että de Toth käyttää subjektiivista kertojaääntä, mikä lajityypillisesti viittaa enemmän film noiriin kuin lännenlokuvaan. Äänessä on Larry Delong itse! Kaiken kaikkiaan kertojaäänen kuljetus onnistuu kohtuullisen hyvin loppuun asti. Tämä on rikoselokuvassakin haaste: missä vaiheessa tarina alkaa elää omaa elämäänsä ja missä vaiheessa se jälleen palautetaan kertojan näkökulmaan. De Toth melkein ironisoi subjektiivista kertojaa heti kättelyssä, sillä kun postivaunut hurahtavat ohi, Marady ilmaantuu näkyviin takavasemalta, ja Delong on autuaan tietämätön siitä, että odotettu saalis on aivan kulman takana.

Delong joutuu Marady koplan vangiksi. Lopulta postivaunujen ryöstö on vain hämäystä, jonka tarkoitus on saada läheisen pikkukaupungin väki takaa-ajoon. Kun kaupunki on suojaton, Marady aikoo puhdistaa sen pankit ja pelihallit. Delong vapautuu ja yrittää kertoa vaarasta, mutta – lähes 50-luvun kommunistihysterian hengessä – kaupunginisät alkavat ahdistella Delongia. Lopulta ”one man can make the difference”, mikä ei ole Randolph Scott -westernin kohdalla yllätys. Tämä kaikki kuulostaa tavanomaiselta, ja tuntuu, että aikalaiskriitikotkin tunnistivat lännenelokuvassa vain konventiot, eivät sitä mikä oli uutta. Katsoin elokuvan arvostelun New York Timesista, jonka kriitikko kirjoitti 4. huhtikuuta 1954: ”Produced by Ted Sherdeman in rather faded-looking WarnerColor, this tired, bony little offering of frontier violence and justice remains about as ordinary as they come.”

Tosiasiassa Riding Shotgun on hämmästyttävän epäkonventionaalinen siinä tavassa, jolla se on kerrottu. Jälleen kerran André de Toth käyttää omintakeisia kompositioita ja taidokkaasti rakennettuja valon ja varjon vastakkainasetteluja. Kamera liikkuu, välillä kuvataan ovien ja ikkunoiden kautta, ja peilien heijastuksetkin pääsevät mukaan.

Riding Shotgun on niin ikään täynnä kiinnostavia näyttelijävalintoja ja -suorituksia. Randolph Scott on perinteisessä jäyhyydessään ja suoruudessaan vakuuttava. Charles Buchinsky, eli myöhempi Charles Bronson, tekee loistavan roolin Maradyn koplan Pintona (kuvassa selin oikealla). Wayne Morris on kaupungin hyväntahtoinen apulaissheriffi, jonka vatsa ei tahdo pysyä liivien sisässä. Mieleen jää myös Vic Perrinin näyttelemä kaupunkilainen, joka monomaanisesti hiplaa hirttoköyttä heti, kun mahdollisuus lynkkaukseen ilmenee. Minuun teki kuitenkin erityisen vaikutuksen berliiniläissyntyinen Fritz Feld (1900–1993), joka aloitti näyttelijän uransa jo Saksassa vuonna 1917 ja jonka monet muistavat Howard Hawksin komedian Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) huvittavana psykoanalyytikkona, tohtori Lehmannina. Nyt Fritz Feld esittää saksalaista kanttiininpitäjää, jolla on meksikolainen puoliso. Tästä etnisestä marginaalista Delong löytää turvapaikan hädän hetkellä. Fritz puhuu sekaisin saksaa ja espanjaa ja on ylpeä uudesta peilistään, sillä hänen mukaansa miehet katselevat mielellään itseään baaritiskillä nojatessaan...