Kohti avaruutta (1957)

Pavel Klušantsevin Kohti avaruutta (Doroga k zvjozdam, 1957) tuli televisiosta kymmenen vuotta sitten, mutta onneksi vanha video oli tallessa ja erinomaisessa kunnossa. Kohti avaruutta oli vuonna 1957 ajan hermolla, ja siksi siitä tuli myös kansainvälinen menestys. Suomessa elokuva nähtiin lokakuussa 1958. Hergé oli vienyt Tintin, kapteeni Haddockin ja Tuhatkaunon Kuun kamaralle vuonna 1954, mutta Klushantsev otti tehtäväkseen viedä sinne neuvostokosmonautin. Elokuva alkaa draamadokumenttina, joka kertoo astronautiikan pioneerin Konstantin Tsiolkovskin (1857–1935) elämäntarinaa: satoi tai paistoi, keskivenäläisessä Kalugan kaupungissa työskentelevä matematiikan opettaja pohtii avaruuden salaisuuksia, lehteilee välille Jules Vernen teoksia ja opettaa lukiolaisille avaruusmatkailun aakkosia. Välillä kerrontaa tahdittavat Tsiolkovskin utooppiset lauseet, kuten ”Planeetta on järjen kehto, mutta ei kehdossa voi maata ikuisesti” tai ”Mikä on mahdotonta tänään, muuttuu mahdolliseksi huomenna”.

Klušantsevin tarkoitus oli varmaankin siirtyä historiasta suoraan tulevaisuuteen, mutta ajankohtainen avaruusmatkailun tähtihetki tunkeutui väliin. Klušantsev oli tekemässä kuvauksia Jaltalla, kun 4. lokakuuta 1957 kello 19.28 Baikonurin kosmodromilta laukaistiin Maata kiertävälle radalle ensimmäinen tekokuu, Sputnik. Tekokuu lensi itse asiassa suoraan elokuvaan, sillä samana vuonna valmistunut Kohti avaruutta sisällytti itseensä myös Sputnikin lennon: tekokuu kaartuu niin Taj Mahalin kuin Egyptin pyramidienkin ylle. Klušantsev näyttää lehtileikkeitä, jotka demontroivat tapahtuman sensaatiomaisuuden. Muuallakin kuin Neuvostoliitossa tapahtuma tulkittiin aloitukseksi pidemmälle avaruuden valloittamisen projektille. Kuvassa nähdään ranskalainen uutisotsikko: ”Et maintenant destination la lune!” Päämääränä on nyt kuu, ja kertoja lukee Tsiolkovskin fantastisen unelman: ”Ihmiskunta ei jää ikiajoiksi Maan pinnalle, vaan valonnopeutta tavoitellessaan astuu ensin arasti Maan ilmakehän ulkopuolella, ja ottaa sitten haltuunsa koko Aurinkokunnan.”

Käänne tulevaisuuteen tapahtuu elokuvassa nopeasti: ”Vilkaistaanpa tulevaisuuteen.” Ja samassa ensimmäinen miehitetty avaruuslento on jo lähdössä kansainvälisen yhteistyön hedelmänä. Huomio kiinnittyy siihen, että juhlavassa laukaisutilanteessa saloissa eivät liehu Neuvostoliiton liput vaan valkoiset rauhan liput. Avaruusmatkailu on ihmiskunnan yhteinen retki. Kohti avaruutta huipentuu kuukävelyyn, josta Hergé ja monet muut olivat unelmoineet jo aiemmin ja joka lopulta toteutui vasta vuonna 1969, tähtilipun liehuessa.

Klušantsev kuvaa avaruutta ihmiskunnan uutena kotina. Avaruusasemalla suora televisiolähetys välittää Tšaikovskin Joutsenlampea, ja kissa kehrää tunnelmallisesti ikkunan äärellä. Takana avautuu näkymä kaukaisuuteen, tähtien kirjomaan avaruuteen. Klušantsevin lavastukset viehättävät, samoin se huolellisuus ja uskottavuus, jolla erikoistehosteet on tehty. Tiettävästi  Klušantsev oli ensimmäisiä painovoimattoman tilan kuvaajia: nahkaisiin lentäjäasuihin sonnustautuneet kosmonautit jättävät maan vetovoiman ja tuntuvat vapautuvan raskaasta taakasta. Klušantsevin oivallus oli kuvata avaruuslentäjät siten, että leijumiseen tarvittava vaijeri jäi piiloon kehon taakse.