Muukalaisen paluu (1953)

André de Tothin Muukalaisen paluu (Stranger Wore a Gun, 1953) perustuu John W. Cunninghamin tarinaan. Kirjalija oli pinnalla siinä mielessä, että edellisenä vuonna valmistunut Fred Zinnemannin Sheriffi (High Noon, 1952) pohjautui myös Cunninghamin tekstiin. Etelävaltiolaisen sissijohtaja William Quantrillin vakoojana toiminut Jeff Travis (Randolph Scott) pakenee Arizonaan, mutta törmää vanhaan tuttuun Jules Mourret'hen (Gildasta ja Kunnian poluista tuttu George Macready), jonka joukot ahdistelevat paikallisia kultakuljetuksia. Travis pestautuu haulikkomieheksi kuljetuksiin, häilyy oikean ja väärän välillä, ja lopulta suivaantuu rikollisuuteen, joka ei piittaa viattomien sivullisten kohtalosta. Samalla Travis häilyy, kuinkas muuten, kahden naisen välillä: Josie Sullivan (Claire Trevor) on vanha uhkapelikumppani, ja Shelby Conroy (Joan Weldon) kultakuljetuksien järjestäjän tytär.

Asetelmassa on kosolti kiinnstavaa ainesta: vaikka Randolph Scott on jälleen kerran ilmeetön sankari, tarina ei kaihda hänen asettamistaan huonoon valoon. Muukalaisen paluu alkaa tyrmäävän väkivaltaisesti. Ei ihme, että kun elokuvaa yritettiin tuoda Suomeen helmikuussa 1954, tarkastamo kielsi sen kokonaan. Elokuvan alku on täynnä kylmäveristä murhaamista, jopa siinä määrin, että paukutteluun tottunut western-katsojakin joutuu hämilleen. Yhdysvaltain sisällissotaa kuvataan tässä sissisotana, jossa ei armoa annettu. Väistämättä tulee mieleen, että alun sotakuvaus on kuin muistuma siitä sodasta, joka elokuvan valmistumisaikaan oli vastikään koettu. Kiinnostavaa on edelleen se, että Muukalaisen paluu ymmärtää varsin pitkälle häviäjän, etelävaltioiden näkökulmaa, ja vaikka Travis on osallistunut epäeettisiin veritekoihin, sodan karmeuden keskellä hänen tekonsa eivät vaikuta poikkeuksellisilta. Kun André de Tothin lännenelokuvia katsoo järjestelmällisemmin, elokuvissa tuntuu korostuvan yllättävän vahvasti pohjoinen-etelä-akseli. Useinhan todetaan, että lännenelokuvissa keskeisempää on idän ja lännen vastakkainasettelu.  Pohjoisen ja etelän jännite on etualalla myös elokuvissa Pohjoisvaltojen asiamies (Springfield Rifle, 1952) ja Ukkosta preerialla (Thunder Over the Plains, 1953). Kun mukaan lasketaan Muukalaisen paluu, kaikissa kolmessa elokuvassa päähenkilö häilyy osapuolten välissä. Pohjoisvaltojen asiamiehessä etelävaltiolaiseksi petturiksi luultu sankari onkin pohjoisen agentti. Muukalaisen paluussa keskiössä on pesunkestävä etelän agentti, joka saa anteeksi pahat tekonsa palattuaan kaidalle polulle. Menneisyyden kanssa syntyy sovinto, mitä kuvastaa sekin, että loppukohtauksessa Travis lähtee vanhan ystävättärensä Josien kanssa kohti Kaliforniaa.

Muukalaisen paluu valmistui aikana, jolloin elokuvateollisuus oli käymistilassa: laajakangasteknologioiden ohella tuotantoyhtiöt panostivat kolmiulotteiseen elokuvaan. André de Toth pääsi tässä koettamaan taitojaan, ja periaatteessa ohjaajan kiinnostus etu- ja taka-alan jännitteeseen istui hyvin kolmiulotteiseen ajatteluun. Kun lopputulosta katsoo kaksiulotteisena, muutamat kohtaukset vaikuttavat kuitenkin camp-henkisiltä, sillä esimerkiksi takaa-ajokohtauksiin on laitettu etualalle kivi- ja pensaslavasteita, jotka väistyvät tieltä hevosten vyöryessä kohti kameraa. Sen sijaan loppukohtaus palavassa saluunassa on loistavasti toteutettu, kaksiulotteisenakin ahdistava.

Vielä on syytä mainita kahdesta merkittävästä sivuroolista, Ernest Borgnine- ja Lee Marvin -harrastajille tämä on pakollista katsottavaa.