Dark Waters (1944)

André de Tothin elokuvalla Dark Waters (1944) ei ole suomenkielistä nimeä, mutta tummat vedet siinä päilyvät ja tiedostamattomat pelot siintävät syvyydessä pinnan alla. Harvinainen film noir pohjautuu Francis ja Marian Cockrellin tarinaan, josta Joan Harrison teki käsikirjoituksen. Harrison oli työskennellyt Alfred Hitchcockin sihteerinä vuodesta 1933 ja siirtynyt vähitellen käsikirjoittajaksi. Harrisonin kynästä ovat muun muassa Hitchcockin ohjaukset Rebekka (Rebecca, 1940), Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940), Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941) ja Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942). Vuonna 1944 Harrison teki de Tothin lisäksi yhteistyötä Robert Siodmakin kanssa elokuvassa Aavenainen (Phantom Lady, 1944), jossa hän oli tuottajana. Pieniä olivat Hollywoodissa piirit.

Dark Waters asettaa keskiöön Leslie Calvinin (Merle Oberon), joka on ainoana pelastunut sukellusveneonnettomuudesta. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Leslie lähtee toipumaan sukulaistensa luokse Louisianaan. Selväpäinen tohtori George Grover (Franchot Tone) tukee Leslietä, mutta sukulaiset osoittautuvat pian huijareiksi, jotka yrittävät ajaa traumatisoituneen tytön hulluuden partaalle. Louisianan rämeseudun keskellä kohoavaa kartanoa isännöi Mr. Sydney (Thomas Mitchell) apunaan neuroottinen Cleeve (Elisha Cook Jr.), ja sukulaistädiksi ja -sedäksi tekeytyvät höpsö Emily (Fay Bainter) ja koleerinen Norbert (John Qualen). Näyttelijäsuorituksista jää mieleen Bagdadin varkaassa (Thief of Bagdad, 1940) pullon henkeä esittänyt, traaginen Rex Ingram, joka esittää Leslien apulaiseksi ilmaantuvaa musta alustalaista Pearson Jacksonia. Näyttelijöistä mieleen jää myös Hollywoodin vakiokasvo Thomas Mitchell, joka pystyy täysin luontevasti tulkitsemaan niin sympaattisia kuin röyhkeitäkin rooleja, ja tämä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan... Intialais-englantilainen Merle Oberon sopii päärooliin hyvin, mutta toisaalta hän välillä näyttelee pelkotilojaan liikaakin. Elisha Cook Jr. on jälleen kerran loistava, ja hän saa näyttää parastaan lopun juoksuhiekkakohtauksessa.

Dark Waters on ehdottomasti kiinnostava film noir, jossa André de Toth on päässyt välittämösti kiinni tyylilajiin: varjojen käyttö on harkittua, samoin kompositiot. Mieleen jää kohtaus, jossa Leslie yrittää epätoivoisesti soittaa Georgelle kuvan etualalla, ja Cleeven hahmo ilmaantuu ylemmän kerroksen kaiteelle aivan kuvan ylälaitaan. Suljettuaan puhelimen Leslie siirtyy vasemmalle, ja samaan aikaan Emily ilmestyy kuvaan oikealta laidalta. Silmiinpistävää on myös André de Tothin elokuville ominainen peilien ja heijastusten käyttö. Emilyn ja Leslien dialogi on erässä kohtauksessa kuvattu siten, että keskustelijoiden välistä nähdään koko ajan Emilyn kasvot toiselta puolelta. Petturin kaksikasvoisuutta ei voisi paremmin kuvata.

Dark Waters kuuluu siihen laajaan Hollywood-elokuvien joukkoon, jotka flirttailevat psykoanalyysin kanssa. Päähenkilön trauma on jäänyt elämään vesikammona, mutta sen hän onnistuu, tietenkin, loppukohtauksessa voittamaan. Menneisyyden aaveet on kerralla pyyhitty pois. Toisaalta, tässä elokuvassa trauma kytkeytyy paljon suoremmin sota-ajan kontekstiin kuin useimmissa muissa saman lajin elokuvissa. Elokuvan voi tulkita varhaiseksi kuvaukseksi sotatrauman vaikutuksesta siviilieläään.