Blogismiin on tullut pitkä tauko toukokuun lopun kongressin ja sen jälkeisten työkiireiden takia. Kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa raunioista, Bacharachin goottilaisen Wernerkapellen äärellä. Heinrich Heine kuvaa Bacherachin rabbin alussa menneen läsnäoloa nykyhetkessä: ”Kesytön, jylhä maisema kohoaa Reinin laakson alapuolella, jossa joen rannat kadottavat nauravan ilmeensä ja vuoret ja kalliot esiintyvät uhmakkaina salaperäisine linnanraunioineen. Siellä sijaitsee synkkä, ikivanha Bacherachin kaupunki, kuin entisaikojen kauhukertomus. Sen muureja koristavat hampaattomat ampuma-aukot ja sokeat vartiotornit, joiden luukuissa tuuli ulvoo ja varpuset pesivät, mutta aina eivät muurit ole olleet niin lahot ja ränsistyneet. Rikkoutuneen portin lomasta pilkistäviä surkean rumia savikujia ei aina ole hallinnut tämä autio hiljaisuus, jonka katkaisevat silloin tällöin vain kirkuvat lapset, riitelevät vaimot ja mylvivät lehmät. Aikoinaan nämä muurit olivat ylväät ja väkevät.”Raunio tekee menneisyyden katoavuuden näkyväksi. Tätä melankoliaa on vaikea tavoittaa Pälkäneen rauniokirkolla, jonne teimme kesäretken viime keskiviikkona. Aurinko hymyili. Mutta silti historiasta muistuttava hauras luuranko on vaikuttava. Pyhän Mikaelin kirkko kohosi Pälkäneelle 1400- ja 1500-lukujen taitteessa ja oli viimeisiä ennen reformaatiota rakennettuja kivikirkkoja. Se oli käytössä lähes kolme ja puoli vuosisataa, mutta kun uusi tiilikirkko valmistui vuonna 1839, vanha temppeli jätettiin raunioitumaan. Autio kirkko oli 1800-luvulla varmaankin hämmentävä, goottilainen kokemus, ja 1880-luvulla se joutui yksityisomistukseen, samoin ympäröivät hautausmaat. Mitä ajattelivat ne, joiden jälkeläiset olivat jääneet aidan toiselle puolen? Omistaja piti kirkkoa heinäsuojana ja sikolaitumena.
Myrskyisänä yönä joulukuussa 1890 kirkon katto romahti ja raunio sai nykyisen hahmonsa. Pälkäneen vanhaa kirkkoa ei pidetty niin merkittävänä muinaistieteellisenä muistomerkkinä, että uutta suojaakaan olisi sen päälle rakennettu.
2 kommenttia:
Pälkäneen kirkosta oli kuvaus sanomalehdessä Tampereen Sanomat 20.12.1879, jonka kirjoitin puhtaaksi koosteeseeni Vanhojen hautojen äärellä:
Eiköhän jokainen ole kuullut Pälkäneen vanhaa kirkkoa mainittavan? ... Kun permanto kauttaaltaan puuttuu, ovat haudat jääneet avonaisiksi. Pälkäneen kirkkoon astuessa luulisikin tulevansa johonkuhun pedonluolaan, eikä ihmis-vainajien lepopaikkaan. Kuolleet ovat kiskotut haudoistaan. Tuohon on pieni arkku viskattu ja sen ruumiin jäsenet kopistetut sinne ja tänne. Tuossa arkussa ei ole kantta ja siinä lepäävältä ruumiilta ovat rievut revityt hajalle ja pää poissa! Holvihaudat ovat ammollaan näyttääkseen katsojalle häväistyjä leposijojaan. Niitten ovi-aukkojen ulkopuolella on kokoontunut luita, multaa ja särkyneitä hautakiviä, joista kirjoitukset ovat kuluneet. Sanalla sanoen ylt'ympäri näkyy hävityksen jälkiä. Mutta ei siinä kyllä että ihmisten hahmoja kirkossa raadellaan, niitä kuljetetaan myös pitkin kyliä. Niinpä nähtiin muutamia vuosia sitten eräänä aamuna luuranko pystytettynä erästä kirkonkylässä olevaa aitaa vasten. Nähtiinpä myös pääkalloja ojassa maantien vieressä eräitä virstoja kirkosta. Huhu käy kansassa, että ihmis-luita vietiin yöllä kuormittain johonkin luumyllyyn.
Kiitos paljon! Onpa vaikuttava ja samalla karmaiseva sitaatti!
Lähetä kommentti