
Dynamiittitytön keskiössä on koominen väärinkäsitys. Kun Marja hurmaantuu rikoksesta, häneen ihastunut Kari Honka (Tapio Nurkka) pyytää kavereitaan naamioitumaan roistoiksi ja järjestää yllätyksen. Samaan aikaan Marja tutustuu oikeisiin dynamiittimiehiin, Jaliin (Matti Lehtelä), Aapeen (Veikko Huuskonen), Unskiin (Kaarlo Aavajoki) ja Yrkkään (Kyösti ”Kaukon serkku” Käyhkö). Kriittinen katsoja voisi sanoa, ettei väärinkäsityksestä saada aivan kaikkea irti. Kun Marjalle paljastuu asian oikea laita, hän jäykistyy hetkeksi, mutta erityisen naurattavia sattumuksia tilanteesta ei seuraa. Loppukohtaus Reijosen huvilalla on niin ikään suhteellisen lyhyt: poliisivoimat korjaavat valeroistot parempaan talteen, ja Marja ja Kari jäävät hetkeksi yksin dynamiittimiesten ja itse pääjehun, arkkitehti Taiston (Kaarlo Kytö), kanssa.
Dynamiittityttö leikittelee säätyeroilla, ja kuilu Marjan sosiaalisen ryhmän ja työväenluokkaisten roistojen, Jalin, Aapen, Unskin ja Yrkän, välillä on jyrkkä. Unski tosin paljastuu tanssikoulun käyneeksi ja vie Marjan tangon kiihkeään rytmiin ravintola Ritzin parketille.
Parasta Dynamiittitytössä on Kersti Bergrothin ja Lea Joutsenon yhteistyönä syntynyt räiskyvä dialogi, kieli, joka 1940-luvun suomalaisen elokuvan kontekstissä kuulostaa tuoreelta ja yllättävältä. Marja on elokuvan alussa lähdössä ”lenkille”, ”kekkaa” monenlaista ja tervehtii tuttujaan sanoin ”hopsis vaan”. Kari puolestaan kutsuu Marjaa ”jästipäiseksi mummoksi” ja dynamiittimiehiä ”rotuolennoiksi”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti