Viikon tyttö (1946) päätti Kersti Bergrothin, Lea Joutsenon ja Valentin Vaalan hedelmällisen yhteistyön. Tällä kertaa Lea Joutseno esittää kalasäilyketehtaan työntekijää Raija Lehtoa, joka yllättäen joutuu valokeilaan ja tulee valituksi viikon tytöksi. Samaan aikaan Raijan lämmin suhde työnjohtaja Antti Aholaan (Tauno Palo) viilenee, ja Raija epäilee Antin olevan suhteissa flirttailevaan Terttuun (Anna-Liisa Hämeensalo). Viikon tytöstä tulee säilyketehtaan omistajan Fabian Tupasen (Reino Valkama) perheen lemmikki, varsinkin kun herää huhu tytön rikkaasta Amerikan sedästä. Pian Raijan ympärillä on kaksi kosijaa, Tupasten poika Kristian (Tapio Nurkka) ja perheen elätti "maisteri" Pupu Ojanen (Pentti Viljanen).Rakkauselämän ristiriita on draaman lähtökohtana melko vaatimaton, mutta se tarjoaa aiempien Tet-komedioiden tapaan pohjan hauskoille vastakkainasetteluille ja nasevalle sanailulle. Tupasen pariskunta on kotimaisesta elokuvasta stereotyyppisen tuttu: teollisuusneuvos Fabian Tupanen on silkkipytystään huolimatta kansanmies, kun taas puolisonsa Titti Tupanen (Dagi Angervo) edustaa keinotekoista "kyldyyriä". Sukupuolittunutta keitosta vahvistaa sekin, että Raija lopulta luopuu roolistaan ja palaa takaisin säätyynsä - ja Antin vierelle.
Erityistä kiinnostavuutta Viikon tyttöön tuo valmistumisajankohta. Ensi-iltansa komedia sai 16. elokuuta 1946 Kino-Palatsissa ja Ritzissä. Suomessa oli vihdoin siirrytty rauhan aikaan, jälleenrakennusajan työtä arvostavaan ilmapiiriin. Valentin Vaalan ohjauksessa huomio kiinnittyy ensimmäisiin kuviin kalasäilyketehtaalla. Ne ovat kotimaiselle näytelmäelokuvalle aika epätyypillisiä: kamera pyyhkii tehdassalia ja siirtyy sieltä konttoriin. Mieleen tulee se tapa, jolla Howard Hawks kuvaa sanomalehden toimitusta komediassa His Girl Friday (1940). Vaalan käsissä tuotantoelämän maailma rakentuu muutamana kuvana. Aloituksessa on vahvaa ajan henkeä, vaikkei kalasäilykkeiden tuotanto ehkä ollutkaan se teollisuudenhaara, joka nosti kansakunnan suosta.
Viikon tytöstä henkii usko työntekoon. Julkisuuden hömpötykselle viitataan kintaalla, mutta lopputulemana Tupasen yrittäjäperheeseen suhtaudutaan lempeästi. Raija ja Antti palaavat työhönsä, ja epälemättä Antin alkupuolella mainitsema lause muodostuu sukupolven tunnussanaksi: "Pieni kävely lisää työtehoa."
Viikon tytöstä huokuu myös usko itsenäisyyteen: kaikki on Raijan ja Antin omissa käsissä. Fabian lupaakin tehdä Antista apulaisjohtajan, sillä Antti on koko järjestelmän kannalta korvaamaton. Itsenäisyyttä korostaa myös elokuvan suhde amerikkalaisuuteen. En muista toista elokuvaa, jossa olisi näin paljon puhuttu amerikkalaisesta kulttuurista. Tupasen kahvikesteillä joku taitaakin tokaista: "Niillä amerikkalaisillahan on niin ihmeellisiä maailmankatsomuksia..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti