Symposiumin kolmannen päivän keskiössä on keskieurooppalainen kulttuurihistoria, Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa tehty tutkimus. Suomalaisesta näkökulmasta eroja on joskus vaikea havaita, mutta ne ovat merkittäviä. Christof Dejung rakensi kuvaa monikielisen Sveitsin kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta, jossa – yllättävää kyllä – ei juurikaan keskustella Jacob Burckhardtin klassisista teoksista. Burckhardt ei ole profeetta omalla maallaan, tai sitten tulkinnassa heijastuu Dejungin oma kiinnostus 1900-luvun historiaan. Kiinnostavaa on, että nykyisen kulttuurihistorian nousu kytkeytyy Dejungin mukaan talous- ja sosiaalihistoriaan. Tutkimuksen fokuksessa ovat olleet mm. talouden kulttuuriset ehdot ja modernin kulutusyhteiskunnan juuret. Monien teemojen kohdalla tulee mieleen, missä määrin on itse asiassa kyse sveitsiläisyyden dekonstruktiosta, sveitsiläisen yhteiskunnan eri puolien uudelleen arvioinnista. Alan keskeinen aikakauskirja on vuodesta 1994 ilmestynyt Traverse, joka julkaisee artikkeleita saksan ja ranskan lisäksi englanniksi ja italiaksi. Mielenkiintoinen oli myös Dejungin vertailu saksan- ja ranskankielisten tutkijoiden välisistä eroavuuksista: näyttää siltä, että saksankielisessä tutkimuksessa kulttuurihistoriallisia teemoja on enemmän.Christina Lutter rakensi kuvaa Itävallan kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. Vaikka tutkimus jakaantuukin aikakausittain laajalle, korostuu selvästi 1800-luvun lopun jälkeinen aika, kysymys (itävaltalaisesta) modernista, jonka Carl Schorske toi kansainväliseen tutkimukseen jo vuosikymmeniä sitten. Hämmästyttävää on myös se, miten pitkäjänteistä rahoitusta Itävallassa on kohdistettu kulttuurintutkimukseen. Esimerkiksi Grazin yliopiston moderniteetin tutkimusohjelma sai rahoitusta kymmenen vuoden ajan. Saksalaisesta tutkimuksesta itävaltalainen poikkeaa (ainakin) siinä, että Birminghamin koulukunnan vaikutus on ollut suuri, myös kulttuurihistorialliseen tutkimukseen. Ymmärsin niin, että useassa Itävallan yliopistossa on vahvoja kulttuurintutkimuksen yksiköitä, mutta kulttuurihistoria oppialana ei sinänsä ole vakiintunut. Toisin on Saksassa. Achim Landwehr osoitti puheenvuorossaan, miten vahvasti kulttuurihistorian maisteriohjelmat ovat levinneet viime vuosien aikana. Kulttuurihistorian laitoksia löytyy ainakin Augsburgista, Essenistä, Frankfurt am Mainista, Hallesta, Mainzista ja Osnabrückistä, mutta professuureja on vain Augsburgissa, Jenassa ja Frankfurt an der Oderissa. Tämä kaikki kertoo siitä, että ns. uusi kulttuurihistoria on vuosituhannen vaihteen jälkeen todella murtautunut saksalaiseen historiantutkimukseen ja -koulutukseen.
Sveitsiläisen, itävaltalaisen ja saksalaisen uuden kulttuurihistorian välillä on paljon yhtäläisyyksiä, varsinkin ajatus siitä, että keskiössä on kiinnostus menneen maailman merkityksiä ja niiden tulkintaa kohtaan. Silti tuntuu, että Landwehrin kuvaamassa saksalaisessa keskustelussa käydään läpi samoja teemoja kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Mutta varmasti on kyse myös siitä, miten tilanne tulkitaan. Esimerkiksi Mainzissa rakennetaan vanhan historiallisen kulttuurintutkimuksen perustalle, jonka aikanaan natsismin läpimurto katkaisi. Ehkä tältä pohjalta löytyy tuoreita tulkintoja.
Perjantain lopuksi siirryttiin hetkeksi vielä etelämmäs, espanjalaisen kulttuurihistorian historiaan, jota esitteli Carolina Rodríquez-López. Espanjalainen tutkimus on aina saanut paljon vaikutteita Ranskasta, mikä vain vahvistaa ajatusta siitä, ettei oikeastaan löydy yhtä kulttuurihistoriallista tutkimusta ja että tietyn kulttuuripiirin tutkimusperinne on itsessään kulttuurinsa muovaama, ainutkertainen. Nämä perinteet vain harvemmin näkyvät, kun tutkimuskenttää hallitsevat anglosaksinen kirjallisuus ja teoretisointi. Samaan tapaan kuin Ranskassa, Espanjassa ollaan kiinnostuneita kulttuurin vaikuttajista, intellektuelleista. Rodríquez-López on itse aloittamassa projektia Francon aikana maanpaossa ajetuista intellektuelleista ja heidän kokemuksistaan. Francon diktatuurin murtumisen jälkeen tutkimus kiinnostui myös työväenluokan vaietusta historiasta, ja E. P. Thompsonin teoksia käännettiin ensi kertaa espanjaksi. Mietityttämään jää, missä määrin kulttuurihistoriallinen tutkimus Espanjassa on alueellisesti ehdollistunutta. Ainakin esimerkeissä korostui Katalonia, jossa 1980-luvun lopulta lähtien on julkaistu Cercles-aikakauskirjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti