Tampereen ooppera esittää parhaillaan Richard Wagnerin Lohengrinia, tanskalaisen Kasper Bech Holtenin ohjauksena. Ohjaajille Lohengrin on tuottanut päänvaivaa: se on Graalin ritareiden tarinaan perustuva ihmesatu, josta kaiken lisäksi löytyy 1850-luvun nationalistista paatosta, varsinkin kohtauksessa, jossa vannotaan saksalaisen miekan nimeen. Holten on ratkaissut asian tekemällä Lohengrinista vastakuvan, johtajan, joka saapuu takavasemmalta ja latelee ihmetarinoitaan vain kansaa sumuttaakseen. Mielestäni ohjaus on kiinnostava, ja esimerkiksi lopun hieno ”In fernem Land” on onnistuneesti muutettu kansan tunteisiin vetoavaksi liehittelyksi. Lohengrin jopa vetäytyy ennen numeroaan sivummalle valitsemaan tilanteeseen sopivan puheen.Mutta silti: Wagnerin idealismi on sellaista, ettei sitä pysty muuttamaan toiseksi. Tuloksena on kaksinaisuus, jossa teos puhuu samanaikaisesti kahdella tasolla, mutta sehän sinänsä sopii. Toisalta olisi yksinkertaistusta kuvata Lohengrinia vain ihmesaduksi. Oikeastaan Wagner käsittelee tässä, niin kuin monissa muissakin teoksissaan, ihmissuhteita: parhaimmillaan teos on punoessaan yhteen Lohengrinin ja Elsan sanailua, epäilyksiä ja odotuksia.
Sunnuntain esityksessä Kirsi Tiihonen esitti Elsansa toipilaana, mutta ihmeen hienosti hän suoriutui. Jukka Rasilainen oli vakuuttava Telramund ja Helen Lokuta loistava Ortrud. Jaakko Ryhänen pystyi tulkitsemaan Henrik Linnustajan vakuuttavasti, vaikka saikin istua koko oopperan rullatuolissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti