Frankfurtin Parsifal

Kotimatka lähestyy. Kävin vielä eilen illalla katsomassa Frankfurtin oopperan Parsifalin, Richard Wagnerin viimeisen musiikkidraaman. Christof Nelin ohjaus on jo näytäntökaudelta 2005-06, ja nyt se esitettiin uusin voimin, Amfortaksena Jochen Schmeckenbecher, Parsifalina Frank van Aken, Kundryna Lilli Paasikivi ja Klingsorina Simon Bailey. Kapellimestarina oli Sebastian Weigle, joka johti mielestäni erittäin hyvin. Jens Kilianin näyttämökuva oli yksinkertainen, mutta samalla tekniseltä toteutukseltaan monimutkainen: ooppera hyödyntää täydellä teholla pyörivää lavaa, jonka päällä tiheää aitausta muistuttava korkea rakennelma muuntuu mitä erilaisimpiin muotoihin.

Tämä oli vasta toinen kerta, kun näin Parsifalin lavalla. Samaan tapaan kuin viimeksi, nytkin toinen näytös oli vaikea, vaikka se on koko teoksen kannalta olennaisen tärkeä. Juuri siinä Kundryn hahmo nousee vahvasti esiin, ja samalla Parsifal ymmärtää avainlauseen: ”Durch Mitleid wissen...” Ehkä näytöstä on hankala ohjata, koska se on toiminnallisesti ohuin. Christof Nel on halunnut ohjauksessaan painottaa naisten roolia: tämä käy ilmi jo alkusoiton aikana näytellystä jaksosta, jossa avioparien kulkue lähestyy lavaa yleisön joukosta, naiset jäävät ulkopuolelle, kun miehet astuvat sisään - oletettavasti Graalin linnaan, jonne naisilla ei ole pääsyä. Toisessa näytöksessä kukkaistytöt ovat aluksi lattiaa kuuraavia palvelijoita. Naisnäkökulmasta keskeinen hahmo on Kundry: hän on oopperan alusta lähtien marginaalissa, ja Lilli Paasikivi näytteli halveksitun naisen roolin erinomaisesti. Toisessa näytöksessä Kundryn traaginen hahmo nousee pintaan, mutta kolmannessa hän on jälleen muutamaa voihkaisua lukuun ottamatta vaiti - samaan aikaan kun Parsifal parantaa Amfortaksen haavan ja kohottelee Graalin maljaa. Loppukohtauksen tiimellyksessä Kundry heittää henkensä, niin kuin Wagner alunperin ajattelikin. Väistämättä tulee mieleen, olisiko ohjausta voinut vielä enemmänkin terästää. Tanskalainen ohjaaja Kasper Bech Holten on todennut niin Lohengrinin kuin Nibelungin sormuksen kohdalla, että ohjaaja voi aivan hyvin jättää naispäähenkilöt henkiin. Miksi uhriuden pitäisi jatkua 2000-luvun tulkinnoissa?

Kundryn hahmo viittaa suoraan Raamatun Maria Magdaleenaan, sillä kolmannessa näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat - ei tosin kyynelillä kuten evankeliumeissa - ja pyyhkii ne hiuksillaan. Tämän jälkeen Parsifal kastaa Kundryn, mikä tietenkin viittaa siihen, ettei tämä ole kristitty.

Parsifalin ensimmäinen näytös puhuu vahvasti väkivaltaa vastaan, ymmärtämisen ja myötätunnon puolesta. Vaikka Wagneriin liittyy - ja liitetään - monenlaisia käsityksiä, Parsifalissa hän puhuu sovinnon ja humaaniuden puolesta. Silti tuntuu, että ohjauksen kautta tätä humaaniutta olisi vielä voinut vahvistaa hakemalla ratkaisua, jossa Kundryn ei enää tarvitsisi olla tarinan armoilla vaan voisi jatkaa elämäänsä.