Kulttuurihistoriasymposiumin toinen päivä oli tiivis. Sen aloitti Ludmilla Jordanova puhumalla kulttuurihistorian käytännöistä Brittein saarilla. Asetelma on täysin erilainen Skandinaviaan verrattuna: kulttuurihistoriallinen tutkimus ei ole institutionalisoitunutta, mutta se on läsnä kaikkialla, Iso-Britannian moni-ilmeisen akateemisen kentän sisällä. Britannian kohdalla ilmeistä on kulttuuri-käsitteen poliittisuus: toisen maailmansodan jälkeisessä keskustelussa 'kulttuuri' oli enemmän jakava kuin yhdistävä tekijä. Ehkä brittiläinen kulttuurintutkimus lähti liikkeelle juuri tästä, halusta kiinnittää huomiota halveksittuun ja unohdettuun. Jordanovan mukaan tilanne on tällä hetkellä kuitenkin toisenlainen siinä mielessä, että brittiläiselle kulttuurintutkimukselle tyypillinen labour-näkökulma on väistynyt, eikä työväenluokkaan liittyvää kulttuurihistoriallista tutkimus juurikaan tehdä. Ajatuksia herättävästi esitelmästä jäi mieleen vielä havainto siitä, että muistitietotutkimus on lopulta jäänyt melko pieneen rooliin alan tutkimuksessa.Nick Fisher jatkoi brittiläistä näkökulmaa esittelemällä Aberdeenin yliopiston kulttuurihistorian maisteriopintojen nousua ja laskua. Ohjelma syntyi 1980-luvun lopussa monitieteisen yhteistyön tuloksena. Alussa opiskelijoita oli vain kuusi, ja taitekohta oli vuonna 1996, jolloin ohjelmasta valmistui 29 opiskelijaa. Sen jälkeen monitieteinen projekti joutui hankauksiin tiedekunnan kanssa, ja näillä näkymin kulttuurihistorioitsijoiden koulutus päättyy vuonna 2011. Fisherin puheenvuoro osoitti, että ehkäpä sittenkin institutionaaliset rakenteet ovat välttämättömiä koulutusalan jatkuvuuden kannalta.
Päivän loput kolme esitystä liittyivät Itä-Eurooppaan, Latviaan, Puolaan ja Unkariin. Martins Mintaurs kuvasi tiiviisti latvialaisen kulttuurihistoriankirjoituksen avainkohtia: baltiansaksalaista antikvarismia, itsenäisen Latvian alkuvaiheita, sosialismin kautta ja lopuksi vuoden 1991 jälkeisistä vaihetta. Latvia on kontruoitu käsite siinä mielessä, että 1800-luvulla nykyisen Latvian alue jakaantui kahteen provinssiin, Kuurinmaahan ja Liivinmaahan. Kaiken lisäksi Tartto oli 1800-luvulla osa Liivinmaata. Ei ihme, että historiankirjoittajat kirjoittivat aluksi enemmän latvialaisten kuin Latvian kulttuurihistoriasta. Tilanne vertautuu Suomeen ja kulttuurihistorian menestykseen autonomian ajan loppuvaiheessa. Ei voi olla ajattelematta, miten vahvasti kulttuurihistoriakäsitys oli poliittisesti latautunut - siitäkin huolimatta, että monet aikalaiset näkivät kulttuurihistorian ja poliittisen historian toisilleen vastakkaisina.
Puolalainen historioitsija Igor Kakolewski oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa, mutta hänen saksankielinen paperinsa luettiin ääneen. Kakolewski ei rakentanut Mintaursin tapaan kokonaiskuvaa vaan keskittyi yhteen esimerkkiin, Puolan tiedeakatemian Aineellisen kulttuurin historian instituuttiin, joka perustettiin jo vuonna 1953. Yksikkö kehittyi monitieteiseksi tutkimuslaitokseksi, jossa etnologit, arkeologit ja historioitsijat kohtasivat. Instituutin perustaminen sopi tietysti hyvin historiallisen materialismin periaatteisiin. Vanhat siteet ranskalaiseen kulttuuriin näkyivät siinä tavassa, jolla puolalaiset tutkijat ammensivat vaikutteita Annales-koulukunnalta. Kulttuurihistoria on itsessään kulttuurisuhteiden tuote.
Viimeisenä esiintyi unkarilainen Andrea Petö, jonka argumentit sopivat hyvin Martins Mintaursin kirvoittamiin ajatuksiin. Unkarissa nationalistinen viitekehys on tuntunut vahvasti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen taustalla, ja tutkimus on keskittynyt voimakkaasti juuri oman maan kulttuuriin. Erittäin suosittu oli toisen maailmansodan keskellä valmistunut Sandor Domanovszkyn viisiosainen Unkarin kulttuurihistoria (1939-42), joka kokonaisvaltaisuudellaan muistuttaa Gunnar Suolahden päätoimittamaa Suomen kulttuurihistoriaa. Unkarissa kulttuurihistoria näyttää kehittyneen suorastaan ensyklopediseen suuntaan: vuodesta 2003 lähtien on toimitettu moniosaista Unkarin kulttuurihistorian sanakirjaa, joka on vieläkin työn alla. Andrea Petön esitelmästä sai vaikutelman, etteivät uuden kulttuurihistorian ajatukset ole juurikaan vaikuttaneet tuoreeseen unkarilaiseen tutkimukseen, ja osin kyse on siitä, miten tieteellinen elämä kylmän sodan päättymisen jälkeen organisoitiin.
Kiinnostava päivä, mutta samalla tuntuu, että pitäisi keskustella lisää siitä, millaisia kulttuurin käsitteen ja kulttuurihistorian eri muodot ovat ja miten ne toisiinsa suhteutuvat. Ehkäpä tämä jatkuu vielä tulevina päivinä.
Hups, kuvaukseni symposiumin toisesta päivästä venähti pitkähköksi. Raskas päivä sai kuitenkin onnellisen lopun, sillä illalla ryhmä pääsi käymään Kupferbergin kuohuviinikellareissa, joiden hämähäkinseittien kehystämät käytävät tuntuivat ulottuvan maan uumeniin asti. Pohjalta löytyi roomalaisaikaisia kellareita, joita toisen maailmansodan aikana käytettiin väestönsuojina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti