Interstellar (2014) on kokoelma erilaisia ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyviä skenaarioita tai kuvitelmia. Dystooppinen alku on monella tapaa tunnistettava nykyhetken näkymä siihen, miten maapallon elämä tulee muuttumaan. Utopistisempi on taite, joka heittää Cooperin avaruuteen etsimään eksoplaneettaa, jonka olosuhteet olisivat suotuisat ihmiskunnalle. Mustan aukon painovoimakenttä tunkeutuu tarinaan ja heittää Cooperin lopulta seikkailemaan ajassa ja tavoittamaan yhteyden tyttäreensä. Tarinan vahvuus on siinä tavassa, jolla se heittää katsojaa kuvastosta toiseen, vaikkakin siirtymä alun ankeudesta maan alla piilottelevan NASA:n tukikohtaan, ja kohti avaruutta, on ollut käsikirjoituksellisesti haastava. Parhaimmillaan Nolanin kerronta on jaksossa, jossa leikataan rinnakkain Cooperin kamppailua tohtori Mannia (Matt Damon) vastaan ja elämää maapallolla. Vaikka elokuvan ulkoinen kehys tulee science fictionista, tarinan ytimessä on melodramaattisempi painotus ihmissuhteiden merkityksestä.
Olen ollut pääsääntöisesti sitä mieltä, että useimmat 2000-luvun elokuvat ovat ylipitkiä, tai ainakin, että tehokkaampi, napakampi leikkaus tekisi niistä parempia. Interstellarin kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään sanani, sillä katsoin sitä herkeämättä alusta loppuun. Vain yhdessä kohdassa intensiteetti mielestäni notkahti, kohtauksessa, jossa siirrytään maapallon ankeasta todellisuudesta avaruuteen. Vanhan Hollywoodin ystävänä koen, että jokaisen minuutin pitäisi olla perusteltu ja olennainen. Näin ei Interstellarin kohdalla toki ole, eikä ole tarkoituskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti