Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958)

Katsoimme eilen pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo, 1958), joka tietysti pitää katsoa säännöllisin väliajoin. Jostain syystä en ole blogiini vielä Vertigosta kirjoittanut – ehkä se johtuu siitä, että elokuvaan tiivistyy niin paljon, että tuntuu kohtuuttomalta puristaa ajatuksia muutamaan kappaleeseen. Minulle kysymys on myös nostalginen siinä mielessä, että Vertigo kytkeytyy orastavaan filmihulluuteeni 1980-luvulla. Suomessa Vertigosta olivat kirjoittaneet Peter von Baghin kaltaiset veteraanit, mutta nuorempi polvi ei ollut elokuvaa nähnyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että Hitchcock veti vuonna 1973 levityksestä viisi elokuvaansa ja siirsi ne kassakaappiin odottamaan tulevaisuutta. Vertigon ohella siellä lojuivat Köysi (Rope, 1948), Takaikkuna (Rear Window, 1954), Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) ja Mies joka tiesi liikaa (Man Who Knew Too Much, 1956). Tämä oli tietysti Hitchcockilta ovela keino taata mielenkiinnon säilyminen myös tulevaisuudessa. Suomeen elokuvat tulivat uusintaensi-iltaan keväällä 1984. Vertigon näin silloin Helsingin Formiassa, ja kuvat syöpyivät syvälle mieleen. 

Vertigo alkaa napakasti: John Ferguson (James Stewart) jahtaa rikollista, liukastuu katolla ja jää roikkumaan rännistä. Auttamaan tullut poliisi putoaa, ja syyllisyys ja korkeanpaikankammo jäävät vaivaamaan Fergusonia. Hollywoodissa oli nähty menneinä vuosikymmeninä useita rikoselokuvia, joissa psykologit ja psykiatrit ratkoivat ihmismielen ongelmia, usein karikatyyrinomaisesti Freudin ajatuksia mukaillen. Tähän taustaan nähden Hitchcock ottaa aimo harppauksen eteenpäin laajentamalla  ja syventämällä pakkomielteiden, ihanteiden, mielikuvien ja tunteiden kirjoa. Elokuvan alussa Ferguson käyttää kävelykeppiä, ruumiillisen vamman viittauksena, mutta hänen ongelmansa ovat syvemmällä, epävarmuudessa, josta on vaikea selviytyä. Ferguson eroaa poliisivoimista, jolloin Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), joka käyttäytyy omituisesti. Vaikka Madeleine paljastuukin myöhemmin illuusioksi, Madeleinen samastuminen 1800-luvun puolivälissä eläneeseen Carlotta Valdesiin on kiehtova ja tuo mieleen Jacques Derridan ajatukset hauntologiasta. Tässä menneisyys vainoaa nykypäivää, on pakkomielteisesti läsnä, aivan samaan tapaan kuin Fergusonia vaivaavat hänen epäonnistumisensa.

Vertigon merkittävin kerronnallinen oivallus on näkökulman täydellinen vaihdos tilanteessa, jossa Ferguson pitää Madeleinea kuolleena ja törmää kadulla tätä muistuttavaan Judy Bartoniin (Kim Novak). Tähän asti katsoja on tiennyt yhtä paljon kuin Ferguson, mutta yhtäkkiä katsojalle paljastuvat Judy Bartonin ajatukset ja se juoni, jonka Gavin Elster on punonut. Ferguson on uhri, joka rimpuilee henkisen taakkansa alla. Tarina saa hetkeksi Pygmalionin piirteitä, kun Ferguson muuntaa Judya Madeleineksi. Hollywoodin 1950-luvun rikoselokuvien kontekstissä Vertigon lopetus on epävarmuudessaan, ja epämukavuudessaan, huikea. Ferguson jää kuilun partaalle. Jo hetken näytti siltä, että hän vapautuu kammostaan, mutta – Judyn pudottua säikähtäneenä tornista – on vaikea uskoa, että piina koskaan päättyisi. Hitchcock teki sensuurisyistä myös vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa Gavin Elster saa rangaistuksensa, mutta Hitchcock sai pitää alkuperäisen lopetuksensa. Vaikka olen nähnyt Vertigon monta kertaa, joka kerta toivon, että se loppuisi toisin.