Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.