On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949)

UCLA Film and Television Archive restauroi muutama vuosi sitten Byron Haskinin ohjaaman ja Hunt Strombergin tuottaman film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949) yhdessä Film Noir Foundationin kanssa. Lähtökohtana oli Ranskasta löytynyt 35-millinen negatiivi, johon lisättiin otoksia muista säilyneistä kopioista. Työ on ollut ehdottoman kannattavaa, sillä Haskinin rikoselokuva on tiheätunnelmainen, puhtaaksi viljelty noir. Elonetista ei löydy tietoja elokuvan esityshistoriasta Suomessa, mutta Internet Movie Database tuntee suomenkielisen nimen On myöhäistä itkeä. Tämä unohdettu helmi sopisi hyvin Yle Teeman seuraavan kesän ohjelmistoon!

On myöhäistä itkeä perustuu Roy Hugginsin Saturday Evening Postiin vuonna 1947 kirjoittamaan rikostarinaan. Elokuva alkaa kuin Aristoteleen Runousopin sääntöjen mukainen tragedia: aviopari Jane (Lizabeth Scott) ja Alan Palmer (Arthur Kennedy) ajavat autollaan öisellä tiellä autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odottaa. Äkkiä tapahtuu traaginen erehdys. Tien pientareella odottaa auto, jonka kuljettaja heittää Palmereiden peräpenkille kassillisen rahaa. Kertaheitolla kaikki muuttuu. Myöhemmin katsojalle selviää, että kassin heittäjä oli kiristyksen uhri, joka oli toimittamassa rahansa kiristäjälleen mutta erehtyi autosta. Kun Palmerit avaavat kassin, Jane muuttuu täysin. Rahanhimo ottaa hänet valtaansa, ja kotirouvasta suketuu film noirille tyypillinen femme fatale. Muutos on melkein liiankin äkillinen ja kertakaikkinen, mutta toisaalta tämä korostaa noirin rituaalinomaisuutta.

Lizabeth Scott on erittäin vakuuttava Janena, joka pian manipuloi tapahtumia. Eipä aikakaan, kun aviomies päättää päivänsä romanttisella veneretkellä. Erinomainen on myös Dan Duryea Danny Fullerin roolissa: hän tunkeutuu Palmereiden kotiin etsiväksi tekeytyneenä mutta pian vaatii rahoja itselleen. On myöhäistä itkeä ei kuulu film noirin klassikoihin, mutta Byron Haskin on ohjannut pienen budjetin rikoselokuvan tehokkaasti. Sen voi tulkita kuvauksena keskiluokan haaveista toisen maailmansodan jälkeisessä aineellisen niukkuuden maailmassa. Jane Palmer ja Danny Fuller tuntuvat molemmat patologisen kiihkeästi janoavan parempaa elämää, eikä heillä ole voimaa vastustaa rahasäkin avaamia haavekuvia.