Hyökkäys tukikohtaan (Twilight’s Last Gleaming, 1977)

Robert Aldrichin Hyökkäys tukikohtaan (Twilight’s Last Gleaming, 1977) on odottanut tulemistaan, ennen kaikkea siksi, että elokuva hyödyntää runsaasti split screen -estetiikkaa, mikä ei soveltunut sen paremmin VHS-aikaan kuin perinteisiin 4:3-kuvasuhteen televisioihinkaan. Alun perin elokuva valmistui länsisaksalais-yhdysvaltalaisena yhteistuotantona, ja muutama vuosi sitten saksalainen osapuoli pääsi tekemään siitä teräväpiirtokopion. Nyt kun kotitelevisioiden tuumakokokin on kasvanut, on hienoa, että YLE otti teoksen ohjelmistoonsa. En ole erityisemmin Aldrichin kovaotteisen myöhäistuotannon ystävä, mutta tähtinäyttelijöitä hän onnistui aina saamaan. Tälläkin kertaa kaarti on lyömätön: Burt Lancaster, Richard Widmark, Paul Winfield, Charles Durning, Burt Young, Joseph Cotten...

Hyökkäys tukikohtaan valmistui vuonna 1977, mutta se sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 1981. Pohjana oli Walter Wagerin romaani Viper Three (1971). Vuonna 1977 filmattiin toinenkin Wagerin jännitysromaani, kun Don Siegel sai ensi-iltaan elokuvansa Puhelin (Telefon). Molemmat ammentavat kylmän sodan poliittisesta kahtiajaosta, mutta Hyökkäys tukikohtaan on siinä mielessä kiinnostava, että se käsittelee myös Vietnamin sodan traumaa. Avainhenkilö on kenraali Lawrence Dell (Burt Lancaster), joka avustajiensa kera nappaa haltuunsa ydinkärkien laukaisualustan ja kiristää valtionjohtoa. Dell paljastuu Vietnam-veteraaniksi, joka haluaa presidentin (Charles Durning) julkistavan asiakirjan katkeran sodan itsekkäistä poliittisista motiiveista. Lopputulos on tietysti arvattavissa.

Aldrich hyödyntää poikkeuksellisen paljon split screen -tekniikkaa, kuva-alan jakamista osiin. Tällä on pitkä historiansa, mutta erityisesti split screeniä on käytetty 60-luvulta lähtien. Mieleen tulevat esimerkiksi Norman Jewisonin Thomas Crown (The Thomas Crown Affair, 1968) ja monet Brian de Palman elokuvat. Aldrich käyttää jaettua kuva-alaa samanaikaisen toiminnan kuvaamiseen, mutta välillä tuntuu, että split screen on jonkinlainen varhainen hypertekstuaalisuuden muoto, jossa yhtäaikaa annetaan mahdollisuus kurkistaa erilaisiin tapahtumalinjoihin. Lopussa Aldrich korostaa myös median luomaa välimatkaa asettamalla rinnakkain tapahtumasarjan ja sen kuvauksen monitorien kautta. Vaikka Hyökkäys tukikohtaan on kiinnostava kokeiluna, lopulta tuntuu, että split screen nakertaa katsojan mahdollisuutta heittäytyä jännityksen pauloihin. Aivan viimeisessä kohtauksessa Aldrich turvautuu kuitenkin perinteisempiin keinoihin, ja tyly lopetus saa enemmän emotionaalista tehoa.