Il bandito (1946)

Dino de Laurentiisin tuottama Il bandito (1946) oli Alberto Lattuadan kolmas pitkä ohjaus. Käytän elokuvasta alkuperäistä nimeä, sillä sitä ei tiettävästi ole esitetty Suomessa sen paremmin elokuvateatterissa kuin televisiossakaan. Lattuada oli tullut alalle jo sota-aikana, käsikirjoittajana ja Mario Soldatin apulaisohjaajana. Il bandito merkitsi hänelle itsenäisen uran varsinaista aloitusta, ja teos valmistui toisen maailmansodan päättymisen jälkeisessä hämmentävässä tilanteessa. Il bandito alkaa neorealismin hengessä: italialaiset sotilaat ovat palaamassa kotiin ja odottavat läheisiään. Kuvissa on puolidokumentaarista tuntua, kun Ernesto (Amedeo Nazzari) palaa vankeudesta kotikaupunkiinsa Torinoon. Hän löytää tuhoutuneita koteja ja saa pian huomata, että kova kohtalo on kohdannut myös hänen omaa perhettään: äiti on kuollut ja sisar Maria (Carla Del Poggio) kadonnut. Kun puoli tuntia elokuvasta on kulunut, Ernesto eksyy ilotaloon ja tapaa sieltä sisarensa. Kohtaaminen on Il banditon ehdottomia kohokohtia, ja Lattuada saa traagisesta kohtauksesta paljon irti.

Tässä kohtaa Il bandito muuttuu täydellisesti, ja tyylilajin muutos tuntuu liiankin äkkinäiseltä. Toisaalta juuri muotopuolisuus on elokuvassa kiinnostavinta. Yhtäkkiä neorealismi muuttuukin amerikkalaiseksi film noiriksi, tai pikemminkin gangsterielokuvaksi Howard Hawksin Arpinaaman hengessä. Neorealismin ja Hollywood-tyylin yhdistämisen suhteen viitataan usein Giuseppe de Santisin elokuvaan Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), mutta Lattuada on selvästi ollut askeleen edellä. Sisarensa kohdattuaan Ernesto käy sutenöörin kimppuun ja syöksee tämän kuolemaan. Samalla harhalaukaus surmaa Marian, ja hetkessä kaikki on mennyttä. Sotaveteraanista tulee rikollinen. Onneksi apuun ilmaantuu seurapiirikaunotar Lidia (Anna Magnani), ja tuota pikaa Ernesto onkin pesunkestävä gangsteri. Loppua kohden Il bandito palaa raiteilleen: Ernesto ajautuu umpikujaan, lumihuippuisten vuorten tuntumaan, ehtii pelastaa eksyneen lapsen ja lunastaa tarinassa jälleen kunniallisuutena – mutta liian myöhään.