Parman kartusiaaniluostari (1948)

Olen pitkään halunnut nähdä Stendhalin romaaniin perustuvan historiallisen elokuvan Parman kartusiaaniluostari (La Chartreuse de Parme, 1948), joka on Suomessa esitetty televisiossa vuonna 1980 nimellä Rakkauden pauloissa. Nyt vihdoin sain teoksen käsiini. Katsominen on tosin kestänyt, sillä yli 400-sivuinen romaani on muuttunut 170-minuuttiseksi elokuvaksi, jota ei aivan yhtenä arki-iltana ole pystynyt katsomaan. Klassikkoromaaneilla on taipumus muuttua pitkäkestoisiksi filmatisoinneiksi. Katsottavien elokuvien listalla on myös Raymond Bernardin Kurjat (Les miserables, 1934), joka tehtiin kolmessa osassa ja sai kestoa yhteensä 280 minuuttia. Parman kartusiaaniluostari on suppeampi, mutta tiettävästi ohjaaja Christian-Jaquella ja käsikirjoittaja Pierre Véryllä oli suuria vaikeuksia romaanin muokkauksessa. Tämä ei tosin johtunut niinkään pituudesta vaan siitä, että romaaniin alkuosassa toimintaa on suhteellisen vähän.

Parman kartusiaaniluostari kiehtoo jo näyttelijöidensä vuoksi. Pääroolissa nähdään Gérard Philipe, joka sai myöhemmin tulkita Stendhalia myös Claude Autant-Laran elokuvassa Punaista ja mustaa (Le rouge et le noir, 1954). Philipe kuoli 36-vuotiaana vuonna 1959. Parman kartusiaaniluostarin tähtiä ovat niin ikään Renée Faure ja Maria Casarès, jotka olivat molemmat ehtineet esiintyä Robert Bressonin elokuvissa, Faure Synnin enkeleissä (Les Anges du péché, 1943) ja Casarès Naisen kostossa (Les dames du Bois de Boulogne, 1945). Casarès oli näytellyt myös Marcel Carnén Paratiisin lapsissa (Ls enfants du paradis, 1945). Parman kartusiaaniluostari valmistui ranskalais-italialaisena yhteistyönä, ja sitä kuvattiin muun muassa Comossa, Milanossa ja Roomassa.

Christian-Jaque, oikelta nimeltään Christian-Albert-François Maudet (1904–1994), oli tuottelias ohjaaja. Hän teki sodan aikana kaksi suosittua elokuvaa saksalaisten rahoittamalle Continental Filmsille mutta liittyi sen jälkeen vastarintaliikkeeseen. Parman kartusiaaniluostari on ohjaukseltaan sujuva, mutta monin paikoin myös kohtuuttoman hidas. Näyttävät lavasteet seuraavat toisiaan. Muutama hieno oivallus elokuvasta löytyy. Esimerkiksi kohtaus, jossa Fabrice del Dongo (Gérard Philipe) ajautuu veritekoon, on vaikuttava. Myös jakso, jossa Sanseverinan herttuatar (Maria Casarès) saapuu ruhtinaan (Louis Salou) palatsiin, on vaikuttava. Itse asiassa Christian-Jaque näyttää käyttävän jump cutia, jota on totuttu pitämään uuden aallon tavaramerkkinä. Silti eniten jäin miettimään elokuvan historiallisia koordinaatteja, varsinkin kun Christian-Jaquen vastarintaliiketausta on tiedossa. Fabrice on Waterloon veteraaneja ja Napoleonin kannattaja. Elokuvassa vilahtaa hahmo nimeltä Ferrante Palla (Attilio Dottesio), joka julistaa olevansa vapaa mies. Tämän voi tulkita kuvaavan 1800-luvun alun historiallista tilannetta, mutta aivan yhtä hyvin elokuvassa voi nähdä viittauksia toisen maailmansodan aikaan, saksalaisten miehittämään Ranskaan: Fabrice on vapauden, veljeyden ja tasa-arvon esitaistelija.