Kenraalien yö (1967)

Anatole Litvakin toiseksi viimeinen elokuva oli toisen maailmansodan tapahtumiin takautuva Kenraalien yö (Night of the Generals, 1967), joka on jäänyt elämään ennen kaikkea dekadentin natsikenraalin hahmonsa kautta. Elokuvan tähtiä ovat Peter O’Toole ja Omar Sharif, jotka olivat esiintyneet yhdessä viisi vuotta aiemmin David Leanin spektaakkelissa Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia, 1962). Brittiläis-egyptiläisen ammattitaidon kautta syntyy kuva natsiupseereista, jotka häilyvät herrasmiesmäisyyden ja irvokkaan sadismin välimaastossa. Ranskalais-brittiläisenä yhteistuotantona syntynyt Kenraalien yö on kiinnostava jo siksi, ettei sen kuva saksalaisista ole yhtä jyrkkä kuin monissa sodanjälkeisissä Hollywood-tuotannoissa. Tarinan pohjana on Hans Hellmut Kirstin romaani Die Nacht der Generale (1962), joka ilmestyi myös suomeksi vuonna 1964 Esa Adrianin suomentamana. Käsikirjoitusta oli laatimassa Joseph Kessel, jonka kanssa Litvak oli tehnyt yhteistyötä jo aiemmin ja joka sittemmin tarjosi Jean-Pierre Melvillelle inspiraatiota Ranskan vastarintaliikkeen kuvakseen, ennen kaikkea elokuvaan Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969).

Kenraalien yö alkaa vuoden 1942 Varsovassa, jossa – kaiken raakuuden ja väkivallan keskellä – tapahtuu puolalaisen ilotytön murha. Syylliseksi osoittautuu saksalainen kenraali, mutta asiaa tutkiva majuri Grau (Omar Sharif) ei pysty päättelemään, kenestä on kyse. Tosin katsoja kyllä aavistaa jo lähtökohtaisesti, että aristokraattisen oloinen kenraali Tanz (Peter O’Toole) on syylliinen. Tosin syyllisyys on Kenraalien yössä suhteellista. Miksi Grau on itsepintaisen kiinnostunut yksittäisestä henkirikoksesta, kun Tanz samaan aikaan pyykii liekinheittimillä surutta Varsovan asukkaita?

Ohjauksellisesti Litvakin Kenraalien yö ei ole samaa tasoa kuin Ranskan- ja Yhdysvaltain-kausien parhaat elokuvat 1930- ja 1940-luvuilla. Silti kokonaisuus on persoonallinen. Lähinnä jäävät mieleen ajalliset siirtymät, sillä elokuva siirtyy paitsi vuoden 1942 Varsovasta vuoden 1944 Pariisiin myös nykyhetkeen, 1960-luvulle. Elokuva itsessään ei kuitenkaan näyttäydy takautumana, vaan hypyt 60-luvulle ovat jonkinlaisia ”etuistumia”. Samalla nykyhetken mukaan tuominen korostaa toisen maailmansodan muistoa valmistumishetkellä, niitä ajankohtaisia keskusteluja, joihin Kenraalien yö -romaanin kirjoittaja Hans Hellmut Kirst entisenä kansallissosialistisen puolueen jäsenenä osallistui. Elokuva etenee nykypäivää kohti ja vähitellen ”etuistumien” merkitys avautuu, kun Tanz on vapautunut kärsittyään 20 vuoden tuomion sotarikoksista. Grau on kuollut, mutta natsikenraalin murhia selvittelee entinen Ranskan vastarintaliikkeen aktiivi Morand (Philippe Noiret). Loppu on hämmentävä. Jäin paljon miettimään, miksi Ranskan poliisi antaa viimeisessä kohtauksessa Tanzille aseen, jotta tämä voi päättää päivänsä oman käden kautta.

Elokuvan hienoimpia kohtauksia ovat vierailut Pariisin Jeu de Paumessa, nykytaiteen museossa, jonne miehitysaikana koottiin degeneroitunutta taidetta. Tämän kokoelman pariin Tanz hakeutuu ja kokee outoja väristyksiä erityisesti Vincent van Goghin omakuvan äärellä.