42. katu (1933)

Lloyd Baconin ohjaama 42. katu (42nd Street, 1933) sai Suomen ensi-iltansa nimellä 42:nen katu tuoreeltaan syyskuussa 1933. Televisiossa backstage-musikaalin klassikko on nähty säännöllisesti kymmenen vuoden välein 1970-luvulta alkaen. Äänielokuvan läpimurto 20- ja 30-lukujen taitteessa muokkasi elokuvatuotannon lajityyppejä, ja musikaali oli teknologisen muutoksen menestysartikkeleita. Samalla elokuva välineenä kiinnittyi uusin tavoin niin musikaaliteatteriin kuin iskelmämusiikkiinkin. Säveltäjä Harry Warrenin ja sanoittaja Al Dubinin kädenjälki kulkee elokuvan läpi, ja varsinkin nimikkokappale ”Forty-Second Street” soi taustalla säännöllisin väliajoin. Monien backstage-musikaalien tapaan 42. katu kuvaa show'n valmistelutyötä ja huipentuu esitykseen, joka on tietenkin menestys. Tällä kertaa keskiössä on menestynyt Broadway-ohjaaja Julian Marsh (Warner Baxter), joka heikosta terveydestään huolimatta päättää ryhtyä vielä kerran koitokseen. Baxterin ohella elokuvan tähtikaartiin kuuluvat Bebe Daniels, Ruby Keeler, Una Merkel, Dick Powell ja Ginger Rogers.

42. katu on kuuluisa ennen kaikkea koreografi Busby Berkeleyn abstrakteista, hämmentävistäkin ideoista. Siegfried Kracauer viittasi kirjoituksessaan Das Ornament der Masse (1927) tanssityttöihin modernin kulttuurin oireena, jossa yksilö muuttuu suuren koneiston yksityiskohdaksi. Näin käy väistämättä myös Berkeleyn koreografioissa, ja muistaakseni Andrew Bergman viittaakin Kracaueriin kirjassa We're in the Money: Depression America and Its Films (1971). Toisaalta yksilöllisyyden katoaminen liittyy ehkä joihinkin koreografian visuaalisiin ideoihin mutta lopulta vain osaan niistä. Kokonaisuutena 42. katu on oikeastaan hyvin yksilöllisyyttä rakentava ja korostava, sillä Julian Marshin show mahdollistaa Peggyn (Ruby Keeler) tähteyden syntymän. Kiinnostavaa on myös se tapa, jolla backstage-musikaali irtoaa ”stagesta”, ja lopun näyttämöteoksesta tulee elokuvallinen, imaginaarinen kokonaisuus.