Faaraoitten maa (1955)

Howard Hawksin Faaraoitten maan (Land of the Pharaohs, 1955) julisteessa pullistelee voimamies, jonka hahmo tuntuu yhdistävän elokuvan kokonaan toisenlaiseen spektaakkeliperinteeseen kuin mistä on kyse. Faaraoitten maa ei löytänyt yleisöään, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet siihen suopeasti. Hawks keskeytti ohjaajantyönsä neljäksi vuodeksi, lähti kiertelemään Eurooppaa ja palasi parempana kuin koskaan: tuloksena oli vuonna 1959 valmistunut Rio Bravo. Faaraoitten maa perustuu Harold Jack Bloomin, William Faulknerin ja Harry Kurnitzin käsikirjoitukseen, ja alusta lähtien dialogi on 50-luvun spektaakkelielokuvaksi poikkeuksellisen hyvää, melkein shakespearelaisen tragedian tuntuista. Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (The Egyptian, 1954) oli valmistunut edellisenä vuonna, ja tuntuu, että alun kertojaäänessä on Sinuhen, enemmän ehkä Waltarin romaanin kuin Curtizin elokuvan, tuntua. Kertojana on Hamar (Alex Minotis), faarao Khufun (Jack Hawkins) uskottu mies, joka alussa piirtää hieroglyfejä ja kirjoittaa annaalia juuri sillä hetkellä, kun Khufun joukot saapuvat sotaretkeltä. Kertojaääni ei myöhemmin enää palaa, mutta se antaa vaikutelman historiankirjojen avaamasta menneisyyden draamasta. Ennen pitkää faaraon päätä sekoittaa kaunis Nellifer (Joan Collins), jonka onnistuu päästä kuningattareksi. Nelliferin viehtymys Khufun rikkauksiin tuo mieleen Hawksin edellisen elokuvan Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes, 1953). Timanttien voima on tälläkin kertaa vastustamaton...

Vuonna 1955 kriitikot suhtautuivat Faaraoitten maahan tympeästi, mutta kovin hyvin eivät myöhemmät polvetkaan ole sitä käsitelleet. Osasyy voi olla siinä, ettei elokuvasta pitkään aikaan ollut liikkeellä kunnollista kopiota. Nyn kun teosta katsoo, voi todeta, että laajakankaan käyttö on erittäin onnistunutta. Kuvaajat Lee Garmes ja Russell Harlan tekivät erinomaista työtä. Hawks on orkesteroinut poikkeuksellisen näyttävästi pyramidien rakennustyömaan ja käyttää koko kuva-alaa tehokkaasti. Myös draama jää mieleen: se tapa, jolla faarao itsepintaisesti ajattelee tuonpuoleista elämäänsä, kuvaa hyvin aikakautta, vaikka elokuvassa paljon anakronismeja onkin. Faaraoitten maa kannattaa katsoa, tai pikemminkin kuunnella, jo pelkästään Dimitri Tiomkinin musiikin vuoksi. Tässä Tiomkin on parhaimmillaan.