Le Havre (2011)

Aki Kaurismäen käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Le Havre alkaa ja päättyy pohjoisranskalaisessa satamakaupungissa. Päähenkilönä on elokuvasta Boheemielämää (La vie de bohème, 1992) tuttu Marcel (André Wilms), entinen kirjailija, joka on päätynyt Le Havreen kengänkiillottajaksi. Kaurismäkeläinen huumori näkyy alusta lähtien, kun Marcel Marx katselee ohikulkevia ihmisiä ja melkein kaikilla on lenkkitossut. Nykypäiväyhteiskunnassa ei ole sijaa edes kengänkiillottajalle. Humaani tarina korostaa köyhien solidaarisuutta. Marcel saa apua naapureiltaan, vihanneskauppiaalta, leipurilta ja kapakanpitäjältä pyrkimyksessään lähettää nuori pakolaispoika Idrissa (Blondin Miguel) äitinsä luokse Lontooseen. Lopulta rikospoliisin komisario Monet'kin (Jean-Pierre Darroussin) heltyy solidaarisuuden edessä.

Le Havressa, kuten muissakin Kaurismäen elokuvissa, huomio kiinnittyy valoon. Näkymät on usein valaistu hyvin tasaisesti, mikä antaa katsojalle mahdollisuuden havainnoida omintakeista esinemaailmaa, huonekaluja, vanhanaikaisia puhelimia, historiallisesti kerrostuneita interiöörejä. Kaurismäen imaginarium sisältää fragmentteja toisen maailmansodan jälkeisestä arkipäivästä, kuin mielikuvituksen museona. Välillä valokeilat erottavat päähenkilöt taustastaan. Sadunomaisuutta on kohtauksessa, jossa Marcel taivuttelee tunnetun rocklaulajan Little Bobin alias Roberto Piazzan hyväntekeväisyyskonserttiin. Little Bobin vaimo palaa kapakkaan miehensä rinnalle, ja valot kirkastuvat kuin fyysisenä vastineena mielensisäisille liikkeille. Kauneimmillaan valot ovat öisissä katunäkymissä (viereinen kuva), joita kylläkin on suhteellisen niukasti.

Le Havre kulminoituu pyrkimyksessä merelle, kuten niin moni muukin Aki Kaurismäen elokuva. Päähenkilöt Marcel ja hänen puolisonsa Arletty (Kati Outinen) jäävät kuitenkin sijoilleen. Indrissan kautta heidän elämänsä on saanut uutta merkitystä, ja Arlettykin parantuu ihmeenomaisesti sairaudestaan. Kaurismäen metaelokuvallisuus on tälläkin kertaa olennainen osa tarinaa, vaikkakin Kati Outisen roolihahmon nimeäminen Arlettyksi ei ainakaan minua naurata... Vaikuttavimmillaan Kaurismäen metatyyli on ammentaessaan Yasujiro Ozun estetiikasta. Le Havren laitakaupungin hökkelikylä tuo mieleen sen tavan, jolla ihmiset asuvat rinta rinnan elokuvassa Hyvää huomenta (Ohayô, 1959), puhumattakaan siitä tavasta, jolla arkielämän pieniä yksityiskohtia kuvataan. Yasujiro Ozun tuo mieleen myös viimeinen kuva, kukkimaan puhjennut kirsikkapuu Marcelin ja Arlettyn pihalla.