Kleopatra (1934)

YLE Teema esitti maaliskuussa Cecil B. DeMillen Kleopatran (Cleopatra, 1934) ensi kertaa televisiossa. Olen nähnyt elokuvan suttuisena NTSC-videona 90-luvun alussa, ja nyt kirkasta kuvaa oli erityinen nautinto katsoa. Jos Kleopatraa vertaa DeMillen Ristin merkkiin (The Sign of the Cross, 1932), ero on tietysti merkittävä, sillä kuuluisa Production Code oli vastikään astunut voimaan ja asettunut säätelemään väkivallan, seksin, uskonnon ja esivallan kuvausta. Toisaalta, ehkä juuri tästä syystä Kleopatrassa korostuu traagisuus, melkein Shakespearen hengessä. Jos Claudette Colbert oli Ristin merkissä heittäytynyt niin paheelliseksi kuin mahdollista, tässä hän rakentaa Kleopatrasta romanttisemman kuvan. On selvää, että Colbert on elokuvahistorian suuria Kleopatroja. Samassa roolissa on toki nähty muitakin tunnettuja tähtiä, Theda Barasta Sophia Loreniin, Vivien Leigh'stä Elizabeth Tayloriin. Kleopatrasta on tehty kymmeniä elokuvia 1800-luvun lopulta lähtien, ja kiinnostavaa olisikin tutkia tarkemmin, millaista naiseutta Kleopatran kautta on yli sadan vuoden kuluessa rakennettu.

Muinainen Egypti on ruokkinut mielikuvitusta vuosisatojen ajan, mutta erityisen vahvasti faaraoiden maa nousi populaarikulttuuriin sen jälkeen, kun Howard Carter oli ryhmineen löytänyt Tutankhamonin haudan vuonna 1922. Suomessakin tulenkantajat viettivät Tutankhamon-juhliaan, ja haudankaivajien päälle langetettuun kiroukseen liittyvät tarinat vain vauhdittivat Egypti-huumaa. Varmaankin elokuvatuin Egyptin hallitsija on Tutankhamonin sijasta Kleopatra, jonka nimi muuten tarkoittaa ”isän kunniaa”. Ptolemaios-suvun naispuoliset hallitsijat olivat olleet Kleopatroja jo vuosisatojen ajan, mutta historian myyttiseksi hahmoksi nousi nimenomaan Kleopatra VII, joka hallitsi 51–30 eaa. Draaman ainekset olivat siinä tavassa, jolla Kleopatra joutui toimimaan Rooman vallan puristuksessa.

Myyttinen tarina Kleopatrasta kumpuaa ennen kaikkea Plutarkhoksen, Appianoksen ja Lucanuksen teksteistä, mutta myös juutalainen historioitsija Josefus mainitsee Kleopatran. Se, että DeMillen Kleopatra tuo niin voimakkaasti mieleen myöhemmän Mankiewiczin Kleopatran (Cleopatra, 1963) johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ne perustuvat samoihin lähteisiin. DeMillen tulkinnassa on vaikuttava kohtaus, jossa Julius Caesar (Warren William) murhataan senaatissa, ja jakso on hyvin lähellä Plutarkhoksen kuvausta. Jo tämän vaikuttavan murhakohtauksen tähden Kleopatra kannattaa katsoa. Historiasta kertomisen kannalta olennaista on se, ettei Kleopatra itse jättänyt juurikaan jälkeensä tietoja omista tavoitteistaan ja tunteistaan.

Cecil B. DeMillen Kleopatraa katsoessa jää miettimään historian sijasta sitä, mitä elokuva kertoo 1920- ja 1930-luvun maailmasta. Kleopatran voi nähdä modernina naisena, joka tavoittelee itsemääräämisoikeutta tunteisiinsa. Hänen suhteitaan Caesariin ja Marcus Antoniukseen (Henry Wilcoxon) ei lopulta käytetä stigmatisoivina vamppiuden merkkeinä. Kleopatra näyttäytyy traagisena henkilönä, joka taistelee Egyptin puolesta. Hän on lopulta valmis myös uhrautumaan Marcus Antoiniuksen puolesta, mutta itsekäs Antonius ehtii riistää itseltään hengen ennen kuin on edes keskustellut Kleopatran kanssa. Lopulta DeMillen Kleopatra tuntuu häilyvän perinteisen ja modernin naisen rajalla, olematta täysin kumpaakaan. Kleopatra joutuu lopulta uhrautumaan pystymättä saavuttamaan kaipaamaansa vapautta.