Ristin merkki (1932)

Ristin merkki (The Sign of the Cross, 1932) jatkoi ohjaaja Cecil B. DeMillen raamatullisten elokuvien sarjaa: aiemmin olivat valmistuneet Kymmenet käskyt (The Ten Commandments, 1923) ja Kuningasten kuningas (The King of Kings, 1927). Ristin merkki perustui englantilaisen Wilson Barrettin näytelmään vuodelta 1895. Barrett oli todennäköisesti saanut inspiraatiota Henryk Sienkiewiczin romaanista Quo vadis, joka oli ilmestynyt samana vuonna. Barrett ei tätä koskaan myöntänyt, mutta tuntuu kuin näytelmän tarina olisi otettu romaanin loppuvaiheesta, siitä kristittyjen vainosta, joka seurasi Rooman paloa. Barrettin näytelmässä roomalainen sotilas on Marcus Superbus ja kristitty tyttö Mercia, Sienkiewiczillä henkilöt ovat Marcus Vinicius ja Lygia. Tarinoiden yhteisiä henkilöhahmoja ovat puolestaan keisari Nero, tämän puoliso Poppaea ja Neron uskollinen sotilas Tigellinus. YLE Teema esitti Ristin merkin 16.3.2014, mitä voi pitää kulttuuritekona, sillä tämä klassikko oli nähty edellisen kerran televisiossa yli 30 vuotta sitten, vuonna 1982.

Jos Mervyn Le Royn Quo vadis (1951) huipentuu Peter Ustinovin keisari Nerona esittämään hulluuskohtaukseen, Ristin merkki alkaa Charles Laughtonin yhtä vakuuttavalla bravuurilla. Näyttää siltä kuin Laughtonin nenää olisi uudelleen muovattu vastaamaan keisarin profiilia. Laughton rakentaa kuvan biseksuaalista hallitsijasta, jonka elämä kuluu nautintoihin. Rooman palon jälkeen seuraa maan alle painuneiden kristittyjen kuvaus. Quo vadikseen verrattuna Ristin merkissä fokus on vainoamisessa, uskonnolliseen vähemmistöön kohdistuvassa epäluulossa ja sorrossa. On hämmentävää ajatella, että tämä kuvaus tehtiin vain hieman ennen kansallissosialismin läpimurtoa Saksassa. Jos roomalaiset muutettaisiin kristityiksi ja kristityt juutalaisiksi, Ristin merkki on kuin historiaan heijastettu kuva siitä kurimuksesta, johon Eurooppa 1930-luvulla ajautui. Toisaalta, Barrettin näytelmän syntyaikaan eurooppalainen rasismi oli jo ottamassa suuntaansa, ja oikestaan vainoamisen voi nähdä aikalaiskommentaarina.

Poppaeaa tulkitsee Claudette Colbert, joka on erittäin vakuuttava dekadenttina, paheellisena keisarinnana. Poppaea himoitsee itselleen Marcusta (Frederic March) ja ilmiantaa Mercian (Elissa Landi) kostoksi Marcuksen välinpitämättömyydestä. Ristin merkki valmistui vuonna 1932, ennen Hollywoodin kuuluisan sensuurikoodiston käyttöönottoa. Ehkäpä Ristin merkillä oli oma osuutensa sensuuriolojen kiristymisessä, sillä raamatullisen tarinan varjolla DeMille kokeilee sopivaisuuden rajoja. Poppaean kylpykohtaus on Hollywood-kontekstissa poikkeuksellisen rohkea, samoin viittaukset samaa sukupuolta olevien seksuaalisuuteen, puhumattakaan Ancarian (Joyzelle Joyner) eroottisesta tanssista, joka leikattiinkin pois, kun Ristin merkki tuli uudelleen elokuvateattereihin vuonna 1944.

Ristin merkissä hämmentää myös sen suorasukainen väkivaltaisuus. Kun Tigellinuksen (Ian Keith) johtamat roomalaiset yllättävä kristityt, jotka pitävät jumalanpalvelusta Cestiuksen lehdossa, seuraa yllättävä teurastus. Loppukohtauksessa kristityt joutuvat maksamaan uskostaan sirkusareenalla, ja ohjaaja suorastaan herkuttelee dekadentin väkivaltaisilla kuvilla: norsu astuu jalallaan kristityn päälle, pohjoisen barbaarinaiset taistelevat pygmejä vastaan ja lävistävät näitä miekoillaan, krokotiilit lähestyvät puolialastonta sidottua tyttöä, gorilla on käymässä yhtä vähäpukeisen kristityn kimppuun, härän sarvet puhkaisevat miehen rinnan... Vain Mercian ja Marcuksen marttyyrikuolema jää näkemättä, kun sankarit viimeisessä kuvassa poistuvat areenalle. Tämä antaa lopetukselle oopperallista sävyä. Uskonnon ja väkivallan yhdistämisen voi tulkita DeMillen hurskauden henkilökohtaisena vääristymänä, mutta mielestäni Ristin merkki kuljettaa pidempää kulttuuriperintöä, joka palautuu alkuperäisnäytelmän ajankohtaan. Viktoriaanisen kulttuurin piirissä Rooman imperiumiin sijoitetut draamat olivat erityisen suosittuja, ja se tapa, jolla ne yhdistivät kristillisen maailmankuvan, sääty-yhteiskunnan ahtaat normit ja groteskin väkivallan, edustaa nimenomaan 1800- ja 1900-lukujen spektaakkeliperinnettä. Ristin merkki on kajatus menneestä, eikä samanlaista paisuttelua juurikaan tapaa myöhemmistä Hollywood-eepoksista.