Satujen satu (1979)

Juri Nummelinin hiljattainen arvio tuoreesta Animaation historiasta toi mieleen venäläisen ohjaajan ja animaattorin Juri Noršteinin maagisen elokuvan Satujen satu (Сказка сказок, 1979). Se on mieleenpainuva teos, joka onnistuu vajaan puolen tunnin mittaan mahduttamaan unenomaisia kuvia Neuvostoliiton historiasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta. Vielä ihmeellisempää on se taito, jolla elokuva punoo yhteen erilaisia animaatioelokuvan tekniikkoja.Välillä kuva on monokromaattinen, välillä hillitysti väritetty. Monitasokameran luomassa näkymässä syvyysulottuvuus on vahva.

Satujen satu korostaa lapsen näkökulmaa, vaikka ”päähenkilönä” on oikeastaan apean tuntuinen ja näköinen susi, joka ensimmäisissä kuvissa katsoo äidin rinnalla ruokailevaa lasta ja tuntuu sivullisena seuraavan ihmisten eloa. Perhe-elämästä Satujen satu piirtää välillä tylyn kuvan. Liikuttava on omenaa syövä poika, joka fantasioissaan istahtaa yhtäkkiä puunoksalla varisten seurassa ja tarjoaa välipalaansa linnuillekin. Eipä aikaakaan, kun Napeoleon-lakkiin sonnustautunut isä raahaa perheensä pois luonnon helmasta. Johann Sebastian Bachin kahdeksas preludi kokoelmasta Das Wohltemperierte Klavier luo kuulaan, elegisen tunnelman ja korostaa Andrei Tarkovskin Peilin (Zerkalo, 1975) tapaan muistia ja muistillisuutta.

Traagisimmillaan Satujen satu on viitatessaan Stalinin vainoihin. Taustalla soi Aleksandr Tsfasmanin vuonna 1936 tulkitsema, puolalaista taustaa oleva tango ”Utomlonnyye solntse” (Утомлённое солнце). Yksitellen miehet katoavat ja naiset jäävät yksin tanssimaan. Pitkät varjot ja öiset valokeilat siirtävät tarinan sota-aikaan, jonka muisto jää elämään. Loppua kohden katulamppujen kelmeän loisteen korvaavat autojen kiiluvat valot öisillä kaduilla.