Jenůfa Kansallisoopperassa

Onnistuin saamaan viimeisen lipun Leoš Janáčekin oopperan Jenůfa kolmanteen esitykseen. Permannon takarivissä lämpötila kohosi näytös näytökseltä, mutta niin kohosi tunnelmakin. Olivier Tambosin ohjaus on alunperin tehty Hampurin valtionoopperaan. Tambosin henkilöitä korostava ohjaus ja Frank Philipp Schlössmannin pelkistetty näyttämökuva sopivat hyvin tähän raastavaan draamaan, jonka keskiössä ovat ihmissuhteet, ei ympäristö. Janáčekin varhaistuotantoon kuuluva Jenůfa on aihepiirinsä vuoksi äärimmäisen kiinnostava 1800- ja 1900-lukujen taitteen kuva. Libretto perustuu tšekkiläisen kirjailijan Gabriela Preissován (1862– 1946) näytelmään Její pastorkyňa (Hänen kasvattityttärensä, 1890), joka tuo realismissaan mieleen Minna Canthin Anna-Liisan. Presissová kuvasi tuotannossaan määriläistä talonpoikaiselämää, usein optimistisesti, mutta tässä näytelmässä sävyt ovat synkkiä. Janáček työsti oopperaansa pitkään, ja se sai kantaesityksen Brnossa vuonna 1904. Puhelauluun perustuva sävelkieli on täysin omintakeista, vetää vastutamattomasti mukaansa ja antaa tilaa draamalle. Jakub Hrůšan johtama orkesteri soi tämänpäiväisessä esityksessä hienosti: mieleen jäivät viimeisen näytöksen alun kohtalokkaat patarummut, jotka lopussa muuntuvat melkein kuoleman kolkutuksiksi. Ja yhtä vaikuttavia olivat anteeksiannon sävelet oopperan loppuhuipennuksessa.

Jenůfan ihmissuhteet ovat mutkikkaita: isoäiti Buryjovka (Sari Nordqvist) on leski, joka on menettänyt molemmat poikansa. Hänen rinnallaan toinen vahva nainen on Kostelnička (Päivi Nisula), Buryjovkan nuoremman pojan leskeksi jäänyt vaimo, joka on Jenufan (Karita Mattilan) kasvattiäiti. Tarinan miehiä ovat Števa (Jyrki Anttila), Buryjovakan vanhimman pojan poika, ja tämän velipuoli Laca (Jorma Silvasti). Oopperan ensimmäisen näytöksen alussa Jenufa odottaa lasta Števalle, salaa, ja toivoo tästä puolisoaan. Laca rakastaa Jenufaa, mutta kumpikaan sulhasista ei ole kovin ihanteellinen: Števa riehuu juovuspäissään ja Laca viiltää Jenufan kasvoille haavan. Silti Jenufa jaksaa myöhemmin todeta, että jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää... Näyttämökuvassa kaikki rakentuu yhden symbolin ympärille. Ensimmäisessä näytöksessä Jenufa istuu maasta pilkistävän kallion päällä. Toisessa näytöksessä valtava kivenlohkare on kaiken keskellä, ja Jenufa näkee unta siitä, että murskautuu paaden alle. Kolmannessa näytöksessä kivet ovat pirstaleina ympäri näyttämöä, aivan kuin Jenufan sielu, joka täytyy koota jälleen yhteen kaikkien kärsimysten jälkeen. Jenufan taakka on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, jonka myös Kostelnička kokee häpeäksi siinä määrin, että yrittää vapauttaa Jenufan taakasta, tuhoisin seurauksin.

Jenůfassa laulajat olivat kautta linjan erinomaisia, mutta olihan esitys ennen kaikkea Karita Mattilan ja Päivi Nisulan juhlaa. Toisen näytöksen traagisessa tunnelmassa Päivi Nisula on suvereeni, ja viimeiset kuvat ja tahdit Jenufan ja Lacan kuoleman varjostamasta liitosta karmivat selkäpiitä. Karita Mattila oli erinomainen uneen ja valveen rajalla horjuvana äitinä, jolle tulevaisuus on mysteeri. Kolmas näytös on lyhyt, mutta Kostelničkan tunnustus ja Jenufan anteeksianto tekevät siitä mieleenpainuvan.

Schlössmannin näyttämökuva on askeettinen, oikeastaan melko 70-lukulainen, mutta minun mielestäni se tukee draamaa. Oikea ja vasen seinä kiilautuvat kohti takana avautuvaa näkymää, joka on kuin merkki ulospääsyn mahdollisuudesta. Alussa takana aaltoilee kypsynyt vilja, kuin merkknä Jenufan raskaudesta tai etäisenä kaikuna sosialistisen realismin utooppisista kuvista. Kolmannessa näytöksessä pelto on kynnetty ja talvehtii, mikä korostaa Jenufan ja Lacan häitä surujuhlana.