Asterix ja piktit (2013)

Kauan odotettu Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013) ilmestyi Suomessakin viime lokakuussa, samaan aikaan kuin Ranskassa. Albumi edustaa käännekohtaa, sillä tästä eteenpäin vuonna 1927 syntynyt Albert Uderzo ei ole enää luomustaan piirtämässä, René Goscinnyhän kuoli jo vuonna 1977. Nyt molemmat tekijät ovat vaihtuneet, ja Asterix ja piktit on Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä. Conradin kädenjälki muistuttaa paljon 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Uderzoa. Ferrin tehtävä on ollut helpompi kuin Conradin siinä mielessä, että Goscinnyn kuoleman jälkeen käsikirjoitusten taso on ollut erittäin heikko, mutta jos vertailukohtana ovat Goscinnyn parhaat tekstit, asetelma on armoton. Voi kysyä, miksi pitäisikään vertailla. Mutta toisaalta uusi albumi on niin täynnä viittauksia aiempaan, ettei vertailua voi välttää - eivätkä tekijät varmaan odotakaan sitä vältettäväksi.

Asterix ja piktit ammentaa Uderzon ja Goscinnyn työstä ja on tehty niille lukijoille, jotka muistavat pitkän sarjakuvallisen perinteen. Tästä tietoisesta viittailusta kertoo jo aloituskuva, jonka ylälaidassa Amaryllix mainostaa tuoretta kalaansa ja Caravellix totuttuun tapaan reagoi ”tuoreutta” vastaan. Jos vanhoja Asterix-albumeja katsoo sarjana, kaikki eivät suinkaan ala leppoisan kyläelämän kuvauksella, vaikka niitäkin on paljon. Minua viehättää esimerkiksi Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972, suom. 1975), joka alkaa kuvalla salamaniskusta öiseen kylään. Asterixin ja rahapadan (Astérix et le chaudron, 1969, suom. 1971) alku kuvaa kylän arkipäivää, mutta menee jo heti toimintaan, kun Intrigix on saapumassa. Vaikuttava aloitus on myös Asterixissa ja alppikukassa (Astérix chez les Helvêtes, 1970, suom. 1972), joka käynnistyy Aladobixin kotoa kantautuvalla karjahduksella. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on hyvä, mutta samalla tuntuu, että se voisi olla myös tiiviimpää ja dramaattisempaa.

Jean-Yves Ferri seuraa sitä Asterix-albumien valtalinjaa, jossa Asterix ja Obelix lähtevät muille maille tehtävää suorittamaan. Aiemmissa seikkailussa kaksikko on jo ehtinyt käydä, moderneja paikannimiä käyttääkseni, Belgiassa, Englannissa, Egyptissä, Espanjassa, Intiassa, Korsikassa, Kreikassa, Saksassa, Sveitsissä, uudessa maailmassa... Nyt on vuorossa Skotlanti. Gallian rannikolle ajelehtii jäätynyt kaledonialainen, jota Asterix ja Obelix lähtevät viemään kotiin. Sen kummempaa tehtävää tähän retkeen ei sisälly, mutta vaikuttavaksi vierailu osoittautuu, kun taistelevat klaanit päättävät lopuksi yhdistyä, eikä roomalaisilla ole enää mitään asiaa. ylängöille. Ferri ammentaa komiikkaa Obelixin suhteettomista voimista, ja Obelixin innostuminen piktien tukinheittoharrastuksesta on suoraa jatkoa aiemmalle ovien rikkomiselle, hiidenkivien heittelylle tai puiden kitkemiselle juurineen. Asterix ja piktit kuvaa myös sankareiden välistä sanaharkkaa, useaan otteeseen. Tällekin asetelmalle on monta vertailukohtaa aiemmissa albumeissa, mutta jäin kaipaamaan sovinnontekoa, joka tekee esimerkiksi Asterix ja rahapata -albumin tunteenpurkauksista niin liikuttavia.

Kaikesta tästä huolimatta Asterix ja piktit merkitsee klassisen sarjan paluuta. Varmaan voisi keskustella siitä, olisiko ollut parempi lopettaa sarja alkuperäisten tekijöiden lopettaessa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Uderzon omat käsikirjoitukset olivat niin heikkoja, että Asterix ja Obelix ansaitsevat kunniakkaamman päätöksen. Toivotaan, että Conradin ja Ferrin yhteistyö tuo parempaa, rohkeita oivalluksia. Nyt paineet ovat olleet vielä liian suuret. Mutta kyllä minä ainakin näitä mielelläni luen!