Näyttelijä Ed Harris ohjasi vuonna 2008 Robert B. Parkerin romaaniin perustuvan lännenelokuvan Appaloosa. Se ei ole kuolematon western, mutta monella tapaa kiinnostava. Nimensä puolesta se tuo mieleen Sidney J. Furien takaa-ajolänkkärin The Appaloosa (1966), joka nähtiin Suomessa nimellä Sonorasta lounaaseen. Kun Furien elokuvassa Appaloosa on lämminverihevonen, Harrisin tulkinnassa nimi viittaa Uuden Meksikon pikkukaupunkiin, jonne ystävykset Virgil Cole (Ed Harris) ja Everett Hitch (Viggo Mortensen) pestautuvat lainvartijoiksi. Asetelma on tuttu, varsinkin kun seudulla riehuu tilallinen Randall Bragg (Jeremy Irons), joka on saattanut edellisen sheriffin päiviltä. Tarinan neljäs pyörä on leski Allison French (Renée Zellweger), johon Cole ihastuu ja jonka toimijuus jää elokuvassa hämmästyttävän epämoderniksi ja perinteiseksi. Jos Allisonin hahmo on muistuma klassisen westernin naishahmoista, perinteestä kumpuaa koko elokuvan ilmaisu. Kerronnan rytmi on raukea, ja leikkauksen tempo on nykynäkökulmasta melkein radikaalin jännitteetön. Lopulta tuntui virkistävältä katsoa tällaista tarinankuljetusta, kun niin moni nykyelokuva on täynnä keinotekoista ”sähköisyyttä”.
Appaloosa on pohjimmiltaan elokuva ystävyydestä, joka on samaan aikaan sekä välttämätöntä ja turvallista että rajoittavaa. Virgil ja Everett ovat monien nykypäivän kyynisten sankarien vastakohtia: he kaihtavat väkivaltaa ja ampuvat vain, kun laki sallii, ja he ovat uskollisia toisilleen. Virgil rakentaa suhdetta Allisoniin, mutta on myös valmis antamaan anteeksi, kahteenkin kertaan. Loppuratkaisu on Everettille välttämätön: samalla kun se on ystävyyden sinetti, se antaa mahdollisuuden aloittaa jotakin uutta.
Viggo Mortensenin habitus on erityisen onnistuneen 1800-lukulainen: Everett Hitch on kuin suoraan aikakauden valokuvista. Tämä elokuva jos mikä olisi pitänyt tehdä mustavalkoisena.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti