Umberto Giordanon vallankumousooppera
Andrea Chénier esitettiin Tukholmassa 25. kerran, jos lasketaan mukaan kaikki esitykset vuoden 1909 jälkeen. Nykyinen Dmitri Bertmanin ohjaama ja Pier Giorgio Morandin johtama tulkinta nähtiin 19. kerran, ja
näin sen kertaalleen jo vuonna 2010. Nyt miehitys oli kovatasoinen, Andrea Chénier'nä argentiinalais-espanjalainen tenori José Cura, Maddalenana uruguaylainen sopraano Maria José Siri ja Gérardina italialainen baritoni Alberto Gazale. Musiikillisesti sunnuntai-iltapäivän esitys oli loistelias, mutta jotenkin koen, ettei tämä ohjaus saa kaikkea irti tarinasta, joka antaisi mahdollisuuden Ranskan suuren vallankumouksen terrorin ja sen muiston käsittelyyn. Kun
Suomen kansallisooppera esitti Andrea Chénier'n vuonna 2009, Giancarlo del Monacon ohjauksessa kontrasti ensimmäisen näytöksen, vuoden 1789, ja toisen näytöksen, vuoden 1794 kaaoksen, välillä oli tyrmäävä. Bertmanin tulkinnassa vanhan vallan karikatyyrinomainen maailma vain korvautuu uudelle hegemonialla, ilman ihmeempää efektiä.
Ohjelmakirjassa Bertman kertoo yhdistäneensä Freudin ajatuksia vallankumouksen tulkintaan. Kylmän sodan päättymisen jälkeisessä tulkinnassa vallankumous näyttäytyy karkeana virheenä, jossa vapaus on vain peitenimi kätketyille himoille. Bertmanin tulkinta alkaa jättiläismäisellä François Boucher'n maalauksella
L'Odalisque, jonka palvelija Gérard vetää maahan, kuin esiripun. Tyhjä kehys jää lavalle koko oopperan ajaksi, ja välillä raamit vain vinksahtavat eri asentoihin. Kun vallankumous puhkeaa, soveliaisuuden normitkin kumoutuvat. Gérard himoitsee Maddalenaa ja jää viimeisissä kuvissa kehyksen ulkopuolelle, kun Andrea ja Maddalena saavat toisensa kuolemassa. Tämä Bertmanin tulkinta tuntuu aika köykäiseltä siihen nähden, mitä Luigi Illican poliiittisesta libretosta olisi saanut irti. Illican tekstissä vilahtaa klassinen lause ”Vallankumous syö lapsensa”. Lentävä lause syntyi jo aikalaismaailmassa. Se esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran Jacques Mallet du Panin kirjoituksessa
Considérations sur la nature de la Révolution de France, et sur les causes qui en prolongent la durée (1793), jossa se esiintyi muodossa: ”A l'exemple de Saturne, la révolution dévore ses enfants.” Kerrotaan, että William Pitt luki Jacques Mallet du Panin kirjoituksen, ja ajatukset vaikuttivat vallankumousnäkemyksiin Englannissa. Illican libretossa Pitt mainitaan rahvaan solvauksissa.
Sunnuntain esityksen musiikillisesti vaikuttavin hetki oli Maria José Sirin esittämä Maddalenan aaria ”La mamma morta”. Alberto Gazale oli mahtava Gérard, erityisesti kohtauksessa, jossa Andrea haavoittaa häntä. Giordanon oivallus on ollut muutaman kiivaan puherepliikin sijoittaminen heti Andrean aarian perään, musiikillisen huipennuksen ja dramaattisen veriteon välikkeeksi. Ennen pitkää Gérardin mustasukkaisuus kääntyy pyyteettömäksi, vastikkeettomaksi rakkaudeksi, mikä tekee Gérardin hahmosta poikkeuksellisen 1800-luvun lopun italialaisessa oopperassa. Mielestäni Bertmanin ohjaus ei kuitenkaan nosta tätä muutosta tarpeeksi vahvasti esiin, vaikka Gérard onkin oopperan kiistämätön keskus. Esitys huipentui Andrean ja Maddalenen huikeaan loppuduettoon, jossa José Cura ja Maria José Siri antoivat kaikkensa. Mahtava päätös!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti