Leijonakuningas (1994)

Disney-elokuvat ovat klassikoita jo syntyessään – ainakin mikäli uskomme yhtiön mainosstrategiaa, jossa kaikkia ensi-iltaan saapuvia animaatioita kutsutaan klassikoiksi. Toki monet tarinat ovat perustuneet klassisisiin satuihin, ja siinä mielessä ne ovat ammentaneet länsimaisen kulttuurin pitkästä perinteestä. Roger Allersin ja Rob Minkoffin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King, 1994) poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei se perustu yksittäiseen satuun tai teokseen vaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, jonka tarinaperinne kumpuaa syvältä. Leijonakuningas ammentaa niin Vanhasta testamentista kuin Shakespearen Hamletistakin. Eläinsatujen etäännyttävä vaikutus on ihmeellinen, sillä jos tarinan kertoisi ihmishahmoin, tulos olisi musertavan traaginen. Miten voisi kestää tarinan, jossa lapsen setä surmaa veljensä, saa lapsen uskomaan olevansa syyllinen isän kuolemaan ja häätää päälle päätteeksi pienokaisen maanpakoon. Lapsen äidillä ei ole osaa eikä arpaa näissä mittelöissä vaan kaikki tapahtuu miesten kesken – kunnes poika lopulta palaa isänsä haamun rohkaisemana ja maksaa velkansa sedälle...

Disneyn uusi nousu oli alkanut jo Kaunottarella ja hirviöllä (The Beauty and the Beast, 1991) ja Aladdinilla (1992), mutta Leijonakuningas (The Lion King, 1994) oli poikkeuksellinen menestys, varsinainen sampo, sillä 45 miljoonan dollarin tuotantokustannuksilla saatiin aikaan lähes miljardin dollarin tulos. Leijonakuningas sai myös jatko-osia, ja siitä tehtiin suosittu Broadway-musikaali.