Syntinen nainen (1951)

Willi Forst -retrospektiivimme jäi viime keväänä kesken, ja muutama toisen maailmansodan jälkeinen ohjaus jäi näkemättä. Nyt oli vihdoin aikaa katsoa vuonna 1951 valmistunut Syntinen nainen (Die Sünderin), joka poikkeaa kaikista muista näkemistäni Forstin ohjauksista. Sillä on myös maine sensaatioelokuvana, joka herätti aikanaan pahennusta. On selvää, että elokuvantekijät ovat tietoisesti myös koetelleet rajoja, sillä Syntisessä naisessa on paitsi alastomuutta myös viittauksia samaa sukupuolta olevaan rakkauteen, itsemurhaan ja eutanasiaan. Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista nähdä elokuva vain itsetietoisena rajojen koettelua. Pääroolissa esiintyvä Hildegard Knef kommentoi: ”En ymmärrä tätä kohua – viisi vuotta Auschwitzin jälkeen!” Nykymittapuulla mitattuna alastomuutta on äärimmäisen vähän, paljon enemmän huomio kiinnittyy elokuvan surumieliseen kuvaan siitä maailmasta, jossa aikalaiset sodan jälkeen elivät.

Syntinen nainen alkaa tyrmäävällä tilanteella, kuoleman hetkellä: Marina (Hildegard Knef) on surmaamassa rakastettunsa Alexanderin (Gustav Fröhlich), joka paljastuu taiteilijaksi. Elokuvaa hallitsee Marinan kertojaääni, niin voimakkaasti, että katsoja odottaa, milloin kertoja oikeastaan lopettaa ja ”normaali” elokuvallinen kerronta alkaa – mutta tätä ei koskaan tapahdu! Marinan tulkinta hallitsee elokuvaa, ja takautumat seuraavat toisiaan hengästyttävässä tahdissa. Lopputulos on yllättävän modernistinen ja tuo mieleen Rainer Werner Fassbinderin historiatulkinnat. Marina on prostituoitu, joka on ottanut aivokasvaimesta kärsivän taiteilijan suojelukseensa. Vähitellen Marinan tulkinta omasta mennesyydestään avautuu katsojalle. Tarina on nomadinen: se alkaa Napolista mutta takautumat kuljettavat katsojan Hampuriin, Müncheniin, Wieniin ja Venetsiaan. Nuoruutensa, ja sota-ajan, Marina on viettänyt Hampurissa, jonne äiti on mennyt uusiin naimisiin. Gestapo tekee iskun isäpuolen kotiin, mutta muutoin sota tulee esiin vain välillisesti, raunioina – ja muuttuvina sotilasnuorina: saksalaisten tilalle tulevat amerikkalaiset, mutta Marinalle sillä ei ole väliä. Elokuva ei esitä päähenkilöään uhrina, ehkä siksi, että kertojaääni hallitsee tarinaa. Marina itse esittää itsensä manipulaattorina. Syntisen naisen modernistisuus on siinä tavassa, jolla ääni ja kuva kertovat eri totuuksia. Kun katsoja näkee velipuolen käyttävän Marinaa hyväkseen, Marina itse tulkitsee olleensa tilanteen herra.

Vaikkei Syntinen nainen avoimesti viittaakaan sotaan ja sen luomaan traumaan, on selvää, että elokuvan päähenkilöt ovat aikakauden voimien ja sosiaalisen tilanteen muovaavia. Ennen kuin Marina kohtaa Alexanderin, hän on täydellisen yksin: hänellä ei ole sellaista kulttuurista tai sosiaalista pääomaa, joka tarjoaisi elämisen mahdollisuudet sodan jälkeisessä ankeudessa. Alexander on taiteilija, joka ei pysty myymään taulujaan ja on kadottamansa näkönsä. Ennen pitkää näyttää vääjäämättömältä, ettei sen paremmin Marinalla kuin Alexanderillakaan ole sijaa nykymaailmassa. Elokuvan loppuratkaisua on tulkittu eutanasian kuvauksena, mutta se on toisaalta rakastavaisten yhteinen lemmenkuolo Wagnerin Tristanin ja Isolden hengessä. Vaikuttava on hetki, jolloin kertojaääni taukoaa vähän ennen loppua. Enää ei ole tilitettävää tai selitettävää, ja elokuva tapahtuu tässä ja nyt.

Jos muistaa Willi Forstin vain sellaisten wieniläiselokuvien kuin Operetti (Operette, 1940), Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949) ohjaajana, Syntinen nainen voi vaikuttaa oudolta ja marginaaliselta, mutta myös paljon yhtäläisyyksiä löytyy. Jos katsoo Forstin koko ohjaajanuraa, hän on itse asiassa varsin monipuolinen. Syntinen nainen tuo mieleen melodraamat Mazurka (1935) ja Serenade (1937), joista jälkimmäisessä on myös kauhuelokuvallisia piirteitä. Mazurkassa on Syntyisen naisen tapaan takautumarakenne, jossa Veran (Pola Negri) rikoksen taustalta nousevat esiin hyväksikäyttö ja seksuaalinen vainoaminen. Serenade on konventionaalisempi, jos sitä vertaa Forstin komedioiden sukupuoliseen neuvotteluun. Nyt katsottuna Willi Forstin Die Sünderin näyttää modernilta, kerronnallisesti rohkealta teokselta, joka on jäänyt sensaatiomaisen auransa varjoon.