Punainen ympyrä (1970)

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, 1970) on Jean-Pierre Melvillen uran huipentumia, loppuun asti hiottu, tyylitelty mutta silti realistisen tuntuinen rikoselokuva. Harvassa elokuvassa musiikki on häivytetty niin taka-alalle kuin tässä. Éric Demarsanin säveliä enemmän huomio kiinnittyy tarinatilan ääniin, ovien kolahduksiin, askeliin, laukauksiin, tai hiljaisuuteen, joka korostaa elokuvan henkilöiden yksinäisyyttä. Elokuvan ryöstökohtaus on melkein uskonnollisen harras ja tuo mieleen Robert Bressonin transkendentaalisen tyylin.

Punainen ympyrä alkaa kahden rikolliskohtalon yhteen liittämisellä: Corey (Alain Delon) vapautuu vankilasta, ja samaan aikaan komisario Mattei  (André Bourvil) kuljettaa Vogel-nimistä murhaajaa (Gian Maria Volonté). Vogel karkaa ja kätkeytyy Coreyn auton takakonttiin. Fyysinen ympäristö on ankea; puut ovat riisuneet lehtensä ja räntää sataa. Corey ja Vogel pelastautuvat Pariisiin ja ryhtyvät suunnittelemaan jalokiviryöstöä. Avustamaan tulee tarkkampuja Jansen (Yves Montand), entinen poliisi, jonka kotitekoinen luoti avaa tien tarkasti vartioituun aarrekammioon.

Olen nähnyt Punaisen ympyrän viimeksi 90-luvun puolivälissä. Nyt pitkän tauon jälkeen Melvillen ytimekäs, paikoin viipyilevä tyyli pitää pihdeissään. Melvillen yhteydessä viitataan usein eksistentialismiin, ja yksinäisiä Punaisen ympyrän henkilöt ovatkin: heidät on heitetty maailmaan ja jätetty oman onnensa nojaan. Yksinäinen on myös Mattei, joka nähdään muutamaan otteeseen  kodissaan, kissoistaan huolehtimassa. Yksinäisyyden puhkaisee hetkellinen kiintymys. Kun Corey ja Vogel kohtaavat ensi kerran ankean maaseudun keskellä, heidän välilleen syntyy solidaarisuuden tunne, joka kantaa onnettomaan päätökseen asti. Myöhemmin kyyninen poliisipäällikkö (Paul Amiot) tilittää Matteille maailmankuvaansa väittämällä, että kaikki ihmiset ovat syyllisiä: ”He syntyvät viattomina, mutta se ei kestä.” Kun lopussa Corey ja Vogel ovat saaneet surmansa, poliisipäällikkö toistaa Matteille tylyt sanansa siitä, että kaikki ovat syyllisiä: ”Kaikki ihmiset, Mattei.” Tämä on tietysti totta, sillä kuolemaa eivät jalokiviryöstäjätkään ansaitse, tai ainakaan heitä ei voi rankaista saamatta itse osaa syyllisyydestä.

Alain Delonin ja Gian Maria Volontén ohella elokuvan tähtiin kuuluu Yves Montand, jonka luonnehdinta alkoholismiin taipuneesta poliisista jää mieleen. Juopahtanut tarkka-ampuja saa takaisin kunniallisuutensa, työläisyytensä, nousemalla kurjuudestaan ja suorittamalla äärimmäistä kylmähermoisuutta vaativan tehtävän. Jansenin juoppohulluuden kuvauksessa Melville murtaa minimalistisen tyylinsä kuvaamalla lähes surrealistisesti juopon delirium-huuruisia näkyjä. Odottamaton lisä näyttelijäkaartiin on André Bourvil (1917–1970) komisario Mattein roolissa. Legendaarinen ranskalainen koomikko teki tässä yhden viimeisistä suorituksistaan. Ilmiömäinen Bourvil muistetaan muun muassa kolmoisroolista René Clairin huvinäytelmässä Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961).

Punaisessa ympyrässä Melville on tietoisesti velkaa yhdysvaltalaiselle rikoselokuvalle ja -kirjallisuudelle. Hollywood-muistumia ovat Santin (François Périer) ravintolan kabaree-numerot, joissa kuuluu 30-luvun kaikuja.