Kenraalittaren tyttäret (1934)

Reinhold Schünzelin elokuvien katsomisessa on ollut tauko, ja yöjuna Turusta Rovaniemelle antoi mahdollisuuden uppotua unohdettuun komediaan Kenraalittaren tyttäret (Die Töchter ihrer Exzellenz, 1934). Schünzel oli vastikään ohjannut kaksi erinomaista huvinäytelmää Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Schünzel, joka tunnettiin myös näyttelijänä ja käsikirjoittajana, liikkui ketterästi yli rajojen ja ohjasi Viktorista ja Viktoriasta ranskalaisen toisinnon Georges et Georgette vuonna 1934. Kenraalittaren tyttärissä fantasioiden kohteena oli Itävalta, ja elokuvaa kuvattiin Berliinin studioiden ohella Wienissä. Mukana näyttelijäkaartissa oli muun muassa itävaltalaisen komedian ruumiillistuma Hans Moser.

Kenraalittaren tyttäret perustuu László Bús-Feketen, myöhemmän Leslie Bush-Feketen, näytelmään. Unkarilaissyntyinen Bús-Fekete tuli tunnetuksi 20- ja 30-lukujen Wienissä ja Berliinissä sujuvista teksteistään ja tutustui Saksassa Ernst Lubitschiin. Poliittisen tilanteen muututtua Bús-Fekete muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1937 ja teki sittemmin yhteistyötä muun muassa Lubitschin, Jules Dassinin ja Julien Duvivierin kanssa. Kenraalittaren tyttärien keskiössä on köyhä wieniläinen leski Henriette von Petrin (Hansi Niese). Vaikka lesken taustoja ei kerrotakaan, tuntuu ilmeiseltä, että kenraalin muisto edustaa Itävalta-Unkarin menetettyä suuruutta. Henriette pitää tupakkakauppaa ja yrittää huolehtia tyttäristään Gertistä (Käthy von Nagy) ja Leoniesta (Dagny Servaes). Leonie on aviossa varakkaan Antonin (Hans Moser) kanssa, mutta hänellä on myös rakastaja. Tupakkakauppaan piipahtaa kreivi Marenzi nuorempi (Willy Fritsch), jota Gerdi luulee siskonsa rakastajaksi. Tosiasiassa Leonien partneri on kreivin isä... Lemmendraamassa ei sinänsä ole mitään epätavallista, mutta Schünzel kuljettaa tarinaa kevysti ja mukaansatempaavasti. Identiteettien leikki tuo mieleen edellisenä vuonna valmistuneen Viktorin ja Viktorian, vaikka tarina onkin konventionaalisempi. Ohjaaja viljelee myös hauskoja yksityiskohtia: Leonie on jo karkaamassa rakastajansa kanssa Caprille mutta päättääkin viime tingassa palata miehensä luo. Nukkavieru Anton odottaa kotona ja pitää kahvipannua kuumana pipon alla, kaiken varalta. Hän työntää tohvelinsa piiloon, kun Leonie yllättäen saapuukin kotiin. Huvinäytelmä päättyy tasapainoon, Leonien liiton eheytymiseen ja Gerdin ja nuoren kreivin autuaalliseen loppusuudelmaan.

Reinhold Schünzel (1886–1954) ansaitsisi vielä laajemman retrospektiivin kuin mitä tällä hetkellä on mahdollista nähdä ja katsoa. Konkarinäyttelijästä tuli jo 20-luvulla sujuva ohjaaja. Schünzelin äiti oli juutalainen, ja vaikka ohjaaminen Berliinissä onnistui vuoteen 1935 asti, ennen pitkää Schünzelin oli paettava Yhdysvaltoihin. Hän matkusti samalla laivalla Hedy Kieslerin ja monen muun eurooppalaisen kanssa vuonna 1937. Ohjaajan tehtäviin ei kuitenkaan ollut paluuta, ja Hollywoodissa Schünzel sai vain pieniä sivurooleja näyttelijänä. Muistettavimman esiintymisensä hän teki tohtori Andersonina Alfred Hitchcockin jännityselokuvassa Kohtalon avain (Notorious, 1946). Sodan jälkeen Schünzel palasi Saksaan, mutta elokuvantekijäksi hän ei enää päässyt. Schünzel kuoli sydänvaivoihin Münchenissä vuonna 1954, vain 68-vuotiaana.