Rakkaani, antaudun! (1954)

Mark Robsonin Rakkaani, antaudun! (Phffft!, 1954) ei varmaankaan ole ohjaajansa napakoimpia elokuvia, jos sitä vertaa vaikkapa sellaiseen kauhuelokuvan klassikkoon kuin Seitsemäs uhri (Seventh Victim, 1943), mutta se kannattaa katsoa 50-luvun muistumana screwball-komedian kultakaudesta. Stanley Cavell kutsuisi tätä elokuvaa pikemminkin käsitteellään comedy of remarriage. Erittäin kiinnostavaa on, että Hollywoodissa uudelleenavioitumiskomedioita tehtiin kymmeniä 1930-luvulta 1950-luvulle asti. Robsonin kohdalla asetelma ei ole niin kekseliäs kuin vaikkapa lajityypin klassikoihin kuuluvassa, Garson Kaninin ohjauksessa Lempivaimoni (My Favourite Wife, 1940), mutta sujuvasti elokuva silti etenee. Tällä kertaa uudelleen avoitumisen paineissa ovat Nina Tracey, o.s. Chapman (Judy Holliday) ja Robert Tracey (Jack Lemmon). Tarvittava kolmas pyörä on Janis (Kim Novak).

Judy Holliday ja Jack Lemmon onnistuvat erinomaisesti komediallisena pääparina. Mieleen jää erityisesti hauska tanssikohtaus: Nina ja Robert ovat tahoillaan opetelleet rumbaa ja kohtaavat sattumalta parketilla, ja niin yhteinen rytmi löytyy kuin huomaamatta. Rakkaani, antaudun! on takautumaelokuva. Aviopari eroaa kahdeksan vuoden jälkeen, ja Nina hakeutuu Renoon, joka oli avioerojen kiistämätön mekka. (Nevadan osavaltio tunnettiin vapaamielisestä avioero- ja uhkapelilainsäädännöstään.) Tämän jälkeen elokuva takautuu kertaamaan avioliiton syntyä ja päähenkilöiden taustoja. Yksityiskohtana voi mainita, että elokuvassa pelataan myös squashia. Peli on 1800-luvun keksintö, mutta klassisessa Hollywood-leffassa siihen ei useinkaan törmää.