Kilpakosijat juhlimassa (1941)

Raoul Walsh ohjasi epookkikomedian Kilpakosijat juhlimassa (The Strawberry Blonde, 1941) heti toiminnallisen High Sierran jälkeen. Kerrotaan, että Walsh halusi rytminvaihdosta, ja sitä 1890-luvulle sijoittuva, kokonaan studiossa kuvattu tarina tarjosikin. Pohjana oli James Haganin näytelmä, joka Julius J. ja Philip G. Epsteinin käsissä muttui sujuvaksi ajanvietteeksi. Seuraavana vuonna Epsteinin veljekset olivatkin jo Casablancan parissa...  Kilpakosijat juhlimassa herättää ensimmäisistä kuvistaan lähtien monenlaisia mietteitä: jos tämä olisi toteutettu ranskaksi, lopputulosta voisi hyvin ajatella René Clairin aikaansaannokseksi. Niin samantapaista belle époquen kuvaus on. Itse asiassa Clair oli juuri saapunut Hollywoodiin ja ohjasi samaan aikaan Universalille komediaa Vaarallinen nainen (The Flame of New Orleans, 1941). Kilpakosijat juhlimassa oli Warnerin tuotantoa. Nostalginen muisto ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta tuo mieleen myös Willi Forstin ja Max Ophülsin. Tosin Clairin kohdalta voi todeta, että menneen maailman nostalgisointi vahvistui vasta toisen maailmansodan jälkeen, sellaisissa elokuvissa kuin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947).

Kilpakosijat juhlimassa asettaa keskiöön sympaattisen mutta äkkipikaisen Biff Grimesin (James Cagney). Biff ihastuu kaupungin punapäähän Virginia Brushiin (Rita Hayworth), kuten moni muukin, erityisesti Hugo Barnstead (Jack Carson) ja kreikkalainen kauppias Nicholas Pappalas (George Tobias). Lopulta Biff ihastuu Amy Lindiin (Olivia de Havilland) mutta joutuu ystävänsä tähden telkien taakse. Musiikkipitoinen komedia päättyy karaokelauluun, kun elokuvan nimikkokappaleen sanat nähdään kokonaisuudessaan. Päättyivätköhän esitykset 1940-luvun Yhdysvalloissa yhteislauluun?