Jatkuu...
Aben-Hamet luki seuraavat sanat:
Kaunis ruhtinatar, joka helmiin verhottuna kulkee puutarhassaan, vain kartuttaa ihmeellistä kauneuttaan… Piirtokirjoituksen loppu on pyyhkiytynyt pois.
”Kaiverrus on kuin tehty sinulle”, sanoi Aben-Hamet. ”Rakastettu sultaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina. Kuuntele suihkulähteitä, joiden vedet sammal on ohjannut uudelle uralle; katso puutarhaa, joka näkyy puoliksi romahtaneiden holvikäytävien alta; ihaile päivän tähteä, joka on juuri laskemassa pylväskäytävien taakse. Miten ihanaa on vaeltaa sinun kanssasi tässä paikassa! Sinun sanasi tuoksuvat tässä tyyssijassa kuin Jemenin ruusut. Miten hurmaavaa onkaan tunnistaa puheessasi esi-isieni kielen piirteitä! Pelkkä hameesi kahina tätä marmoria vasten saa minut värähtämään. Ilma on hyväntuoksuista, sillä se on hyväillyt hiuksiasi. Olet kaunis kuin isänmaani henki näiden raunioiden keskellä. Mutta rohkeneeko Aben-Hamet uskoa voittavansa sydämesi? Onko hänellä mitään sinun lisäksesi? Hän on vaeltanut vuorilla isänsä kanssa; hän tuntee erämaan kasvit… voi, ei ole ketään, joka parantaisi haavan, jonka sinä olet antanut! Hän kantaa aseita, mutta ritari hän ei ole. Sanon tämän toisin: ’Merten vesi, joka nukkuu turvallisesti karikkoisissa syvyyksissä, on mykkä ja rauhallinen, mutta valtameri on rauhaton ja äänekäs. Aben-Hamet, sellaista on elämäsi, rauhallista ja hiljaista, tuiki tuntematonta kaukaisessa maan kolkassa samaan aikaan kun sultaanin hovissa vellovat myrskyt.’ Niin minä puhun, nuori kristitty, vaikka sinä olet osoittanut minulle, että myrsky voi yltää myös karikkoisen syvyyden vesipisaraan.”
Blanca kuunteli ihastuneena tätä puhetta, joka oli hänelle uutta ja jonka itämainen sävy tuntui niin hyvin sopivan tähän haltiattarien asuntoon, jonka läpi hän oli rakastettunsa kanssa kulkenut. Rakkaus tunkeutui hänen sydämeensä joka suunnalta; hänen polviaan heikotti, ja hänen täytyi entistä raskaammin painautua oppaansa käsivartta vasten. Aben-Hamet kannatteli suloista taakkaansa ja sanoi kävellessään: ”Ah, miksi en ole maineikas Abenserragi!”
”Silloin viehättäisit minua vähemmän”, vastasi Blanca, ”sillä tuntisin itseni vielä levottomammaksi; pysy arvoituksena ja elä minun tähteni. Usein tunnettu ritari väheksyy rakkautta maineen sijaan.”
”Sitä vaaraa ei sinun tarvitse pelätä”, vastasi Aben-Hamet nopeasti.
”Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?” kysyi Jimenan jälkeläinen.
”Rakastaisin sinua”, vastasi mauri, ”enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa.”
Aurinko oli laskenut horisontin taa rakastavaisten kävellessä. He olivat kiertäneet koko Alhambran. Mitä muistoja paikka jättikään Aben-Hametin mieleen! Täällä sulttaanitar oli hengittänyt sulotuoksuisia suitsukkeita, joita poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Täällä salaisessa kammiossaan hän oli kulkenut koko itämaisessa loistossaan. Ja Blanca, nainen jota hän jumaloi, kertoi kaikki nämä yksityiskohdat nuorukaiselle, jota rakasti.
Nouseva kuu heitti kelmeää valoaan Alhambran hylättyjen kammioiden ja autioituneiden pihojen ylle. Sen valkeat säteet piirsivät näkyviin kukkaistutusten täyttämän nurmen, huoneiden seinät, arkkitehtuurin pitsimäiset muodot, luostareiden holvaukset, suihkuavien vetten liikkuvat varjot ja tuulen henkäyksen keinuttamien pensaiden varjot. Satakieli lauloi sypressipuissa, jotka kehystivät raunioituneen moskeijan kupolia, ja kaiku toisti sen valituksen. Aben-Hamet kirjoitti Blancan nimen kuun valossa Kahden sisaren salin marmoriin: hän kaiversi nimen arabialaisin kirjaimin, niin että matkailijalla olisi yksi arvoitus lisää pohdittavaksi tässä salaisuuksien palatsissa.
”Mauri, tämä leikki on julmaa”, sanoi Blanca, ”jättäkäämme tämä paikka. Elämäni kohtalo on iäksi sinetöity. Talleta nämä sanat syvälle sydämeesi: ’Koska olet muslimi, olen rakastajasi, mutta vailla toivoa. Jos olisit kristitty, olisin onnellinen vaimosi.’”
Aben-Hamet vastasi: ”Koska olet krisitty, olen epätoivoinen orjasi. Jos olisit muslimi, olisin ylpeä aviomiehesi.”
Ja niin nämä jalot rakastavaiset tulivat ulos vaarojen palatsista.
Blancan intohimo kasvoi päivä päivältä ja Aben-Hametin lisääntyi yhtä väkevästi. Aben-Hamet oli onnellinen siitä, että joku rakasti vain häntä, eikä mikään muu vaikuttanut niihin tunteisiin, joita hän herätti. Hän oli ilahtunut myös siitä, että oli välttänyt paljastamasta syntyperänsä salaisuutta Santa Fén herttuan tyttärelle. Hänelle tuottaisi varmasti iloa kertoa olevansa ylhäistä sukua sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen omakseen. Mutta yhtäkkiä hän sai kutsun palata Tunisiin: hänen äitinsä oli sairastunut parantumattomasti ja toivoi saada syleillä poikaansa ja antaa hänelle siunauksensa ennen kuin joutuisi jättämään maanpäällisen elämänsä. Aben-Hamet esittäytyi Blancan palatsissa. ”Sultaanitar”, hän sanoi, ”äitini on kuolemassa. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmänsä viimeisen kerran. Säilyykö sinun rakkautesi minua kohtaan?”
”Anna minulle anteeksi”, kalpeni Blanca. ”Mutta näenkö sinua enää koskaan?”
”Tule”, sanoi Aben-Hamet. ”Haluan sinulta valan, jonka vain kuolema voi murtaa. Seuraa minua.”
He kävelivät yhdessä ja saapuivat hautausmaalle, joka ennen muinoin oli maurien viimeinen leposija. Siellä täällä saattoi vielä nähdä pieniä hautapylväitä, joihin taiteilija oli veistänyt turbaanin, mutta kristityt olivat sittemmin korvanneet turbaanit risteillä. Aben-Hamet johdatti Blancan erään tällaisen pylvään juurelle.
”Blanca”, hän sanoi, ”esi-isäni lepäävät täällä; vannon heidän tuhkansa kautta rakastavani sinua siihen päivään asti, jona tuomiopäivän enkeli kutsuu minut Allahin oikeuden eteen. Lupaan sinulle, etten koskaan luovuta sydäntäni toiselle naiselle ja että otan sinut vaimokseni heti, kun tunnet Profeetan pyhän valon. Joka vuosi tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko ollut minulle uskollinen ja haluaisiko tunnustaa erehdyksesi.”
”Ja minä”, sanoi Blanca kyynelehtien, ”minä odotan sinua; pidän sinulle vannomani valan viimeiseen hengenvetooni asti, ja otan sinut vastaan aviomiehenäni heti, kun kristittyjen Jumala, joka on rakastettuasi voimakkaampi, on koskettanut vääräuskoista sydäntäsi.”
Aben-Hamet lähti. Tuulet kantoivat hänet Afrikan rannikoille: hänen äitinsä oli juuri menehtynyt. Aben-Hamet itki ja syleili arkkua. Kuukaudet kuluivat. Vaeltaessaan Karthagon raunioilla tai istuessaan Pyhän Ludvigin haudalla karkotettu Abenserragi odotti päivää, joka johdattaisi hänet jälleen Granadaan. Vihdoin tuo päivä valkeni: Aben-Hamet nousi laivaan, jonka kokka kääntyi kohti Malagaa. Miten nopeasti, miten pelonsekaisen onnellisesti hän näkikään Espanjan kallioisten nienten ilmestyvän näkyviin! Odottiko Blanca häntä näillä rannoilla? Muistiko hän vielä arabiraukan, jonka rakkaus ei erämaan palmujen katveessa koskaan ehtynyt?
Santa Fén herttuan tytär ei ollut pettänyt valaansa. Hän oli pyytänyt isäänsä viemään hänet Malagaan. Ylhäältä vuorilta, jotka reunustivat asumattomia rantoja, hänen silmänsä seurasivat kaukaisia laivoja ja pakenevia purjeita. Myrskyn pauhatessa hän katseli kauhistuneena tuulten myllertämää merta: silloin hän nautti voidessaan hukuttautua pilviin, tuntea antautuvansa matkan vaaroille ja tuntea kylpevänsä samoissa aalloissa, saman pyörretuulen kohottamissa, jotka uhkasivat myös Aben-Hametin elämää. Kun hän näki vaikeroivan lokin hipaisevan aaltoja pitkillä, kaartuvilla siivillään ja lentävän kohti Afrikan rantoja, hän kiidätti mukaan kaikki ne rakkauden sanat, kaikki ne mielettömät toiveet, jotka kumpusivat inhohimon kalvamasta sydämestä.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti