Shitstorm ja Kenraali ovat molemmat ajan hermolla, Kenraali oikeastaan enemmän, sillä se viittaa suoraan Venäjän Pussy Riot -oikeudenkäyntiin. Shitstorm puolestaan ammentaa Kreikan kriisistä, joka on ollut päällä jo jonkin aikaa. Shitstorm on rakennettu kaupallisen television uutislähetyksen muotoon, ja jatkuvana tykityksenä sekalaiset uutisaiheet seuraavat toisiaan. Musiikki on modernistisempaa kuin Kenraalissa, ja tähän tyyliin lopun käänne, antiikin tragediasta ammentava katastrofi, sopii hyvin. Oopperan hulvattomimpia taitteita on Heidelbergin yliopiston emeritusprofessorin Wilho Schröderin sisääntulo, mutta pian hymy hyytyy, kun menneisyyden haamu todistaa, ettei kapitalismi voi koskaan kuolla. Olen aistivinani rullatuoliin tuomitun professorin hahmossa Wagnerin Parsifalin kaikuja...
Kenraali on musiikillisesti perinteisempi, oikeastaan melko romanttinen teos, jossa venäläisen kenraalin tytär yllätetään mielenosoitusten masinoinnista. Aluksi ooppera asettaa vastakkain kenraalin julkisen ja yksityisen minän ja siirtyy kodin seinien sisäpuolelle. Hääpäivä on käsillä, kun tytär tuodaan kotiin. Kenraali jää kärvistelemään vallan kahvaan, kun äiti ja tytär päättävät häipyä. Kenraalissa tarina tuntuu keskeneräiseltä, mutta toisaalta keskeneräistä on todellisuuskin. Miksi oopperankaan pitäisi olla ”valmista”: se voi olla yhtä rujoa kuin ympäröivä maailma.
Åbo Svenska Teaternin iltaa oli mukava seurata, ja laulajat Petri Bäckström, Oskari Nokso-Koivisto, Veera Railio ja Elli Vallinoja onnistuivat hienosti. Varsinkin Bäckström sai panna parastaan, ensin maireana uutisankkurina ja heti perään kenraali-perheenisänä.
Enemmän shitstormia oopperan muodossa, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti