27. elokuuta 2012

Pohjoisvaltojen asiamies (1952)

Yhdysvalloissa on aina tehty elokuvia aseista, mutta tuskin missään ase on niin usein pääroolissa, päähenkilönä, kuin Hollywoodissa. Mieleen tulevat Anthony Mannin Winchester '73 (1950), Edwin L. Marin Colt.45 (1950), André de Tothin Springfield Rifle ja Ted Postin Magnum .44 (1973)... Kolme ensimmäistä syntyivät tosin hetkellisen muoti-ilmiön tuloksena, kun muut tuotantoyhtiöt koettivat päästä Universalin apajille Winchester '73 -elokuvan jälkeen. Warner palkkasi André de Tothin ohjaamaan ”haulikkoelokuvan” Springfield Rifle, joka sai Suomessa nimen Pohjoisvaltojen asiamies. No, onneksi elokuvassa on muutakin, ja haulikot kaivetaan laatikoista vasta loppukohtausta varten. 

Pohjoisvaltojen asiamiehen taustalla on myös Gary Cooperin paluu parrasvaloihin Fred Zinnemannin Sheriffissä (High Noon, 1952). Tarinan mukaan tuottaja suhtautui vastentahtoisesti Cooperin käyttöön tarinassa, jonka päähenkilöä syytetään pelkuruudesta ja rintamakarkuriudesta. André de Toth piti kuitenkin sinnikkäästi pintansa ja sai Cooperin, mikä onkin elokuvan parhaita oivalluksia, sillä elokuva leikittelee katsojan ennakko-oletuksilla. En tiedä, miten suomalainen yleisö suhtautui asiaan 50-luvulla, sillä kotimainen nimi Pohjoisvaltojen asiamies paljastaa kummalle puolelle päähenkilö Yhdysvaltain sisällissodassa kuuluu. Cooper näyttelee pohjoisvaltojen majuria Alex Kearneya, jota kuitenkin syytetään sympatiasta etelävaltioita kohtaan ja tietoisesta vihollisen auttamisesta. Mutta, kuten suomenkielinen nimi vihjaa, lopulta Kearney onkin kaksoiagentti, joka toimii viimeiseen asti Washingtonin hyväksi.

Pohjoisvaltojen asiamies ei ole André de Tothin parhaita, mutta kiinnostava se on, varsinkin siinä tavassa, jolla näkökulmanvaihdos noin 45 minuutin kohdalla tapahtuu. Sen sijaan viimeinen kertojaäänen repliikki, jossa Springfield Rifle siunataan rauhan tuojana, herättää hämmennystä.

2 kommenttia:

Tapani Maskula kirjoitti...

Näinhän se on muissakin aikansa Hollywoodin valtavirtaa edustavissa elokuvissa, ehtymätön usko aseteknologian ylivoimaan rauhan takaajana. Minusta tämä filmi putoaa muutenkin Randolph Scottin westernien alapuolelle, varsinkin vuosi 1954 oli ohjaajan loistokautta: Riding Shotgun, The Bounty Hunters ja aivan loistava, lähes Asfalttiviidakon tasoinen rikosfilmi Crime Wave. On todella sääli, että studiotuotannon romahtaminen katkaisi de Tothin uran Hollywoodissa juuri kun hän oli parhaassa terässä. Olen koettanut metsästää hänen Unkarissa tekemiään filmejä, mutta tuloksetta. Dark Waters (1944) on varhaisin kokoelmani de Toth-elokuva, psyko-film-noir, jossa Elisha Cook Jr. hahmottelee pienen ja hänelle ominaisen mieleen jäävän, kyräilevän roiston roolin. Juttu ei tietenkään nouse Pitfallin tasolle, mutta on silti tiheätunnelmainen jännäri. Hienoa, että kiinnität huomiota tähän pahasti aliarvioituun ohjaajaan.

Hannu Salmi kirjoitti...

Totta, minulla de Tothin elokuvien katsominen lähti liikkeelle Randolph Scott -leffoista, ja niissä ohjaaja on selvästi parhaimmillaan. Riding Shotgun odottaa vielä vuoroa. Täytyykin katsoa se! Bounty Hunter oli myös erinomainen.