Monteverdi-konsertin jälkitunnelmissa: Tancredi ja Clorinda

Turun musiikkijuhlien konserteista ja tapahtumista jäi talven varalle paljon sulatettavaa. Minulle ehdoton huipennus koitti 15. elokuuta 2012, kun Emmanuelle Haïmin johtaman Le Concert d'Astréen solisteina lauloivat Topi Lehtipuu, Sandrine Piau ja Rolando Villazón. Erinomainen,  arvostelmakyvyn ulottumattomiin yltänyt Monteverdi-rituaali oli paitsi koskettava myös hauska. Konsertin alkuosasta jäivät mieleen raastava ”Interrotte speranze, eterna fede” ja huokaileva ”Ohimé ch'io cado, ohimé”. Konsertin huipennuksena oli lähes 20-minuuttinen Il combattimento di Tancredi e Clorinda, jonka oopperallisen kaaren Claudio Monteverdi rakensi kolmen laulajan ja dramaattisesti kommentoivan orkesterin varaan. Villazón esitti laajan kertojan roolin, Lehtipuu Tancredin ja Piau Clorindan roolin.

Monteverdin teos perustuu italialaisen runoilijan Torquato Tasson (1544–1595) ensimmäisen ristiretken aikaa kuvaavaan teokseen Vapautettu Jerusalem (La Gerusalemme Liberata), joka ilmestyi alunperin vuonna 1581. Tiettävästi Monteverdin Combattimento esitettiin ensi kertaa 1624, yli 40 vuotta menestysteoksen ilmestymisen jälkeen. Tekstin lähtökohtana oli Vapautetun Jerusalemin XII laulu, jossa kerrotaan ristiritari Tancredin (suomennoksessa Tancredo) ja Clorindan verisestä kamppailusta. Teksti kattaa tarkkaan ottaen laulun säkeistöt 52–62 ja 64–68. Välistä on siis jätetty säkeistö 63, ehkäpä siitä syystä, että se ei vie toimintaa eteenpäin. Taistelua on pohjustettu laajan runoteoksen aiemmissa lauluissa, mutta epäilemättä Monteverdin aikaan yleisö tunsi lähtökohtana olleen tarinamaailman erittäin hyvin, ja siksikin episodi voitiin nostaa esiin. Clorinda on soturinainen, joka on liittynyt muslimeihin ja johon Tancredi ennen pitkää rakastuu. Tietämättään Tancredi kohtaa haarniskaan sonnustautuneen neidon yön pimeydessä ja käy tämän kimppuun. Seuraa kiihkeä kamppailu, jota Tasso kuvaa väkevän ruumiillisesti. Elina Vaaran suomennoksessa kohtaamista kuvataan näin:

”On kolme kertaa neito kiedottuna
ritarin käsivarsiin väkeviin:
purista ei ne lemmen halailuna,
vaan vihan; kolmesti ne torjuttiin.
Taas miekat tempaavat he: haavain puna
molemmat värjää. Joutuin väsyksiin
he huohottaen viimein eriävät,
tuon pitkän painin jälkeen hengähtävät.”

Monteverdin musiikin oopperallisuus paljastuu siinä tavassa, jolla voima, väkivalta ja tuska lainehtivat, ja säveltäjä käyttää myös uudenlaisia orkesterillisia tehoja tunteiden tukena ja niiden synnyttäjänä. Tancredin ja Clorindan kamppailu äityy päätökseen, joka muistuttaa Aristoteleen Runousopin ajatuksista: traagisinta on se autuas tietämättömyys, jonka vallassa Tancredi on käynyt taistoon oletettua vihollistaan, saraseenia, vastaan, mutta lopulta miekka uppoaa rakastettuun:

”Vaan katso, viime hetket elon maisen
Clorindan kohtalo nyt hälle tuo.
Tancredon miekka poveen kaunokaisen
jo tunkee, verta ahnehtien juo
ja kankaan hennon, kultakudonnaisen,
mi verhoo rinnat, suonten kuuma vuo
lävitse kastaa. Tajunnalle aukee
jo kuolon tulo; jalka herpoo, raukee.”

Jos Monteverdin musiikkia voi tänään ihailla siksi, että se tavoittaa dramatiikan, yhtä hyytävää on Tasson yksityiskohtainen kuvaus kuoleman hetkestä. Lopulta Tancredille valkenee, että hän on surmannut rakkautensa kohteen. Tasson runoelmassa on usein nähty orastavan vastauskonpuhdistuksen ankaruutta ja kiihkoa, mutta toisaalta teos ei kiellä, ettei vihollista voisi rakastaa ja ettei vääräuskoisen kuolema voisi laukaista kyynelten tulvaa:

”Valitus vieno tuolle huokailulle
sävelen antaa, josta pehmentyy
Tancredon sydän; kaikki uhma katoo,
mies turhaan kyyneltensä tulvaa patoo.”

Häivähtävän vastakohtien kohtaamisen laukaisee kaste, jonka Tancredi kuoleman hetkellä Clorindalle antaa. Clorinda on pelastettu, ja Jerusalemin vapauttaminen saa sukupuolittuneen merkityksen, kun nimenomaan musliminainen tunnustaa kristittyjen jumalan:

”Kun kasteen sanat miehen suusta soivat,
ilosta kirkastuu jo, hymyilee
Clorinda, kuolostansa autuaasta
näin kertoin, aukeevasta rauhan maasta.”

Tancredi ja Clorinda eivät ole Vapautetun Jerusalemin ainoa uskontokuntien rajan ylittävä lemmenpari. Yhtä tärkeässä asemassa ovat Rinaldo ja Armida, joiden tarinaa on vuosisatojen ajan kerrottu lukemattomissa oopperoissa, baleteissa, runoissa ja maalauksissa. Myös Tancredin ja Clorindan vaikutushistoria on laaja, mistä kertoo ylhäällä nähtävä Louis-Jean-François Lagrenéen maalaus Tancredi ja Clorinda vuodelta 1761. Monteverdiä kuunnellessa juolahtaa mieleen kaksi myöhempää viittausta. Kun Chateaubriand kirjoitti Viimeisessä Abenserragissa (Les aventures du dernier Abensérage, 1826) muslimi Aben-Hametin ja kristityn granadalaisneidon Blancan epätoivoisen rakkaustarinan, se on kuin heijastuma pidemmästä perinteestä kuvata ylirajaista rakkautta. Entä, valitsiko Giuseppe Tomasi di Lampedusa romaaninsa Tiikerikissa (Il gattopardo, 1958) nuorukaiseksi juuri Tancredin siksi, että hän rakastuu ”väärään uskontokuntaan”, alempisäätyisen porvarismiehen tyttäreen Angelicaan.

*
Suomennossitaatit teoksesta Torquato Tasso: Vapautettu Jerusalem. Suomentanut Elina Vaara. WSOY, Porvoo 1954.

*