Itse asiassa suomalainen keihäänheitto viettää tänä vuonna satavuotisjuhlia, jos mittarina pidetään olympiamenestystä. Tukholman kisoissa 1912 Julius Saaristo voitti ensimmäisenä suomalaisena keihäänheiton olympiakultaa, molempien käsien yhteistuloksella.
Saaristo muisteli myöhemmin radiohaastattelussa, että siihen aikaan keihäät olivat pääosin kelvottomia, mutta Tukholman karsintoihin saatiin puuseppä Räsäsen koivukeihäitä, jotka lensivät kuin tuulispää. Olympialaisissa piti kuitenkin heittää ruotsalaisilla ”vetelillä saarnikeihäillä”. Tästä huolimatta suomalaiset ottivat molempien käsien yhteistuloksessa kolmoisvoiton.
*
Viimeisen kymmenen vuoden aikana keihäänkärkiä on etsitty muualtakin kuin stadionien nurmesta. Keihään terä on vertauskuva, jonka juuret ovat sotaisassa kielenkäytössä, taistelupuheessa. Yrjö Jylhä kirjoitti jatkosodan aikaisessa Syvärin laulussaan: ”Nyt marskin armeija rynnistää: kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki on joukkomme nuori ja huimapää.” Sittemmin keihäänkärkiä on käytetty politiikan ja ideologisen taistelun välineenä.
Nopea tutkimus suuren päivälehden arkistoon kertoo, että vielä 1990-luvun alussa keihäänkärkiä löytyi etupäässä arkeologisilta kaivauksilta ja urheilukentiltä. Lainausmerkeissä kärkiä alkoi tosin esiintyä myös talouselämän ja politiikan maaperässä. Kun presidentit Mauno Koivisto ja Boris Jeltsin tapasivat 1992, suomalaiset kertoivat venäläisille teollisuutensa ”uusista keihäänkärjistä”. Teknologian asema kansakunnan teränä korostui 90-luvun kuluessa, ja vuonna 1997 Nokiaa kehuttiin ”Suomen teollisuuden lippulaivaksi ja televiestinnän keihäänkärjeksi”.
Keihäänkärjestä tuli innovaatiopolitiikan lempikäsite, joka levisi yritysmaailmasta yliopistoihin, ”innovaatiotoiminnan moottoreihin”.
Mutta mitä keihäänkärjestä puhumisella oikeastaan tarkoitetaan? Osuuko kärki ensimmäisenä maaliin ja johdattaa peräpäänkin onnellisesti voittoon? Kärki on veturi, joka halkoo ilmaa ja vetää mukanaan. Vai halutaanko sanoa, että kilpailu on niin kovaa, että on pakko valita kärjet huolellisesti ja jalostaa ne niin teräviksi kuin mahdollista? Kärki on huipulla, jota muut eivät voikaan saavuttaa.
*
Tätä on syytä pohtia, kun arki koittaa. Mutta tänään vannon vain niiden keihäänkärkien nimeen, jotka lähtevät Mannion, Pitkämäen ja Ruuskasen kädestä.
Epäilemättä kamppailu teknologian ja teollisuuden kärkikaartissa on armotonta, mutta taistelua on keihäänheittokin. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 Espanja koetti suistaa Pohjoismaat mitalipallilta uudenlaisella heittotyylillä. Keihäästä otettiin kiinni keskeltä, ja muutaman notkean kierroksen jälkeen keppi paiskattiin ilmaan. Metrejä kertyi, mutta keihäs lensi holtittomasti minne sattui. Jo karsinnoissa todettiin, että tyyli pitää kieltää yleisön turvallisuuden takia. Espanjalaisjuonittelusta huolimatta kulta tuli Skandinaviaan, kun norjalainen Egil Danielsen repäisi keihäänheiton uudeksi ME-tuloksen 85,71. Sillä kertaa Suomi ei ollut kisassa mukana.
Se, miten käy sata vuotta Suomen ensimmäisen keihäskullan jälkeen, selviää tänään. Muutama keihäänkärki pienellä kansakunnalla sentään vielä on.
(julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti