Sisilialainen vesper

Giuseppe Verdin Sisilialainen vesper (Les vêpres siciliennes) on aito grand opéra, Charles Duveyrier'n ja Eugène Scriben librettoon perustuva viisinäytöksinen draama, jossa on lähes puolituntinen balettikohtaus. Tarina viittaa 1200-luvun Sisiliaan, jota ranskalaiset pitävät vallassaan: aloitustilanteessa ranskalaisten barbaarisia joukkoja johtaa Guy de Montfort, sisilialaisten vastarintaa puolestaan herttuatar Hélène, jonka veljen Montfort on surmannut. Keskiöön nousee myös nuori sisilialainen Henri, joka lopulta paljastuu Montfortin pojaksi. Julma hallitsija on raiskannut sisiliattaren, ja Henri putoaa kahden kulttuurin väliin. Neljännessä näytöksessä Montfort on jo teloittamassa kapinalliset, mutta Henri vetoaa isäänsä, joka taipuu yleiseen armahdukseen. Tämä ei kuitenkaan poista vihaa: viidennessä näytöksessä Hélène ja Henri ovat menossa naimisiin, mutta juuri kun kellot kutsuvat vesperiin, Sisilian kansa kostaa valloittajalleen.

Eilen De Nederlanske Opera esitti tuoreen Christof Loyn ohjauksen kolmannen kerran, ensi-ilta oli 10.9. Kapellimestarina oli Paolo Carignani ja produktio on toteutettu yhdessä Geneven oopperan kanssa. Amsterdamin tulkinnassa tukeudutaan nimenomaan oopperan alkuperäiseen ranskalaiseen versioon. Sisilialaisen vesperin historia on mutkikas, sillä heti ensi-illan (1855) jälkeen Verdi teki teoksesta myös italiankielisen version, mutta koska aihe oli poliittisesti arkaluontoinen, tarina sijoitettiin 1600-luvun Portugaliin. Sisiliaan kertomus palautui vuonna 1861: Henri oli nyt Arrigo, Hélène Elena.

Amsterdamin esitys oli erinomainen, erityisesti vaikuttavan ohjauksen ja näyttämökuvan vuoksi. Toteutus oli minimalistinen. Hyytävä tarina oli siirretty 1200-luvulta 1960-luvulle, vaikka tarkkaa historiallista ympäristöä onkin vaikea päätellä. Tietynlainen historiattomuus on tarkoituksellistakin, sillä toisen maailmansodan jälkeisessä kontekstissä olisi ehkä vaikea ymmärtää ranskalaisten ja sisilialaisten vastakkainasetttelua, elleivät sitten ”ranskalaiset” edusta kansaa otteessaan pitävää mafiaa. Tämä olisi liian yksiviivainen tulkinta: pikemminkin ooppera käsittelee yleisemmin väkivallan, alistamisen ja koston kierrettä. Christof Loyn ohjauksessa on tyrmistyttäviä, vangitsevia kohtauksia: kun toisessa näytöksessä ranskalaiset nöyryyttävät sisilialaisia naisia, he murskaavat pulloja poluksi ja pakottavat ryömimään lasinsirujen päällä. Hetkeksi orkesteri hiljenee, ja musiikin sijasta yleisö kuulee kämmenten alla rusahtelevan lasimurskan.

Christof Loy on erittäin taitava muuttamaan kohtaukset teemaan liittyviksi. Kun alkuperäisessä oopperassa balettikohtaus oli neljän vuodenajan kuvaus, Amsterdamin versiossa pitkästä baletista tulee Henrin utooppinen kuvitelma siitä, mitä perhe-elämä olisi voinut olla. Samoin viidennessä näytöksessä Hélène valmistautuu häihin, ja näyttämöllisin keinoin valmistautumisesta tulee kuvitelma siitä, millaista Hélènen ja Henrin yhteiselo voisi olla. Hélènen kuuluisa bolero muuttuu humoristiseksi, kun Hélène kuvittelee samanaikaisesti raskauden ja synnytyksen. Tämän jälkeen ooppera palaa – jos niin voi sanoa – reaaliaikaan, vesperkellot kajahtavat ja sisilialaiset verityöt alkavat.

Jos grand opéra 1800-luvulla merkitsi vapaata tilaa seurustelulle musiikin lomassa, Amsterdamin Sisilialaisessa vesperissä viisinäytöksinen ooppera on muuttunut dramaattisesti eheäksi kokonaisuudeksi.

Guy de Montfortin roolissa sveitsiläinen baritoni Alejandro Marco-Buhrmeister on erittäin hyvä, samoin hollantilainen Barbara Haveman Hélènen roolissa. Saksalaisen tenorin Burkhard Fritzin Henri ei ole yhtä mieleenpainuva, mutta toisaalta hänet on tulkinnassa sijoitettukin väliinputoajan rooliin.