Kitupiikki ja työnarkomaani

Menneenä jouluna luin Charles Dickensin vuonna 1843 julkaiseman tarinan Saiturin joulu. Päähenkilö on ahne kitupiikki Scrooge, joka ei malta lopettaa työntekoa edes jouluaattona. Hän torjuu kaikki avunpyytäjät ja myöntyy kärvistellen siihen, että työntekijät saavat joulupäivänä vapaata. Scroogen ahneus on sittemmin jäänyt elämään populaarikulttuurissa, sillä Carl Barks loi vuonna 1947 Roope Ankan juuri Dickensin tarjoaman mallin pohjalta.

Saiturin joulua lukiessa jää miettimään, mitä oikeastaan merkitsee se, että klassinen joulukertomus on tarina ahneudesta. Jouluyön pimeydessä aaveet näyttävät Scroogelle, mitä seurauksia saituudella on ja miten arvokkaita hyvä tahto ja hyvät teot ovat. Tarinan alussa Scrooge viittaa kintaalla avunpyytäjille, sillä köyhien auttaminen on hänen mukaansa yhteiskunnan tehtävä. Lopussa vanha kitupiikki ymmärtää, että köyhyyden poistamiseen tarvitaan meitä kaikkia. Saiturin joulu korostaa enemmän yksilön kuin yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä.

Ehkäpä Saiturin joulun kaltaisella kertomuksella on kysyntää tilanteessa, jossa yhteiskunnan ”rakenteellinen” huolenpito on kriisissä ja on tarpeen vedota kansalaisten hyväntahtoisuuteen.

*

Dickensin kertomus syntyi protestanttisessa Englannissa, mutta mieleen tulee väistämättä myös katolisen kirkon ajatus kuolemansynneistä. Ahneus oli synneistä suurimpia yhdessä ylpeyden, kateuden, vihan, laiskuuden, ylensyönnin ja himon kanssa. Nykymaailmassa kuolemansynnit ovat heittäneet häränpyllyä ainakin siinä mielessä, että sanat ovat vaihtuneet toisiksi: laiskuuden sijasta puhutaan itsensä hemmottelusta, ylensyönnin sijasta herkuttelusta. Ylpeyskin taitaa nykyään olla positiivista omanarvontuntoa.

Ahneus on niin ikään kärsinyt inflaation. Milloin viimeksi olet kutsunut lähimmäistäsi itaraksi, saidaksi, pihiksi tai penninvenyttäjäksi? Suomessa näillä sanoilla on ollut poikkeuksellisen ikävä kaiku jo siitä syystä, että sota-aikana ja sen jälkeen säästämisen ihanne oli olennainen osa kasvatusta. Tarkan markan talous oli välttämätöntä maassa, joka pinnisteli sotakorvausten kurimuksessa. Säästäminen antoi mahdollisuuden hallita tulevaisuutta, ja yksilö saattoi asettaa elämälleen pitkän linjan tavoitteita.

*

Ahneudesta ei ole juurikaan keskusteltu vuosituhannen vaihteen nousukauden aikana. Tuntuu siltä, että 1990-luvun alun talouslama teki tuhlaamisesta sosiaalisesti hyväksyttävää, kun kansalaisilta odotettiin osallistumista kulutuskysynnän kasvattamiseen. Taloudellisen toiminnan motiivit olivat ihmisen ulkopuolella, ei sisäisissä tunteissa tai himoissa, joihin ahneus kuului.

Samaan aikaan tunteet ja työelämä ovat liittyneet entistä väkevämmin yhteen. Tutkijat ovat puhuneet affektiivisen, tunteisiin perustuvan, työn merkityksestä. Välittämiseen perustuvan hoivatyön kohdalla työn on ajateltu olennaisesti liittyvän työntekijän omiin tunteisiin ja niiden hallintaan. Samaan aikaan toiset työtehtävät on siirretty kokonaan tunnekäsitteiden ulkopuolelle. Millaisiin tunteisiin perustuvat esimiestyö tai liiketalous?

*

Saiturin joulua lukiessa tulee mieleen, että Scrooge voitaisiin nykyajan käsittein tulkita pikemminkin työnarkomaaniksi. Hänen ongelmansa ei ole vain ahneus vaan kykenemättömyys tehdä eroa työn ja vapaa-ajan välillä. Menneiden talouskurimusten perintönä olemme työorientoituneempia kuin koskaan. Scroogen tapaan meidät pitäisi havahduttaa huomaamaan, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja että elämää on työn ulkopuolellakin.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 28.1.2010)