Eräässä haastattelussa Woody Allenilta kysyttiin, miksei hän tehnyt Kairon purppuraruusuun onnellista loppua. Allen vastasi: ”Sehän on onnellinen loppu.” Päähenkilö Cecilia (Mia Farrow) on kerännyt tavaransa ja lähtenyt kotoa, mutta Hollywood-tähti Gil Shepherd (Jeff Daniels) ei ole odottanut rakastettuaan vaan häipynyt viestiä jättämättä. Cecilia istahtaa elokuvateatterin hämärään katsomaan Fred Astairen ja Ginger Rogersin tanssia ja vähitellen surullinen ilme muuttuu hymyksi. Valkokankaan lumo tuo Cecilialle onnen. Ehkäpä Woody Allen tarkoitti juuri tätä.Näin Kairon purppuraruusun ensi-illan aikoihin, ja nuoreen filmihulluun se teki suuren vaikutuksen. Tosin elokuva tuli nähtyä niin monta kertaa, että lopulta tarina alkoi tuntua yksinkertaiselta. Allen hyödyntää tehokkaasti perusidean, valkokankaan fiktiivisen hahmon siirtymisen 30-luvun pulavuosien todellisuuteen. Kun elokuvaa katsoo nyt, huomio kiinnittyy enemmän Mia Farrow'n roolisuoritukseen, siihen tapaan, jolla Hollywoodin unelmamaailma heijastuu hänen kasvoistaan elokuvasalin hämärässä. Elokuvan miljööt on myös taitavasti rakennettu. Woody Allenin elokuvista olen aina pitänyt historiakuvauksista, joita Kairon purppuraruusun lisäksi ovat mm. Zelig (1983) ja Radio Days (1987). Viime vuosien elokuvista tulee mieleen Jadeskorpionin kirous (The Curse of the Jade Scorpion, 2001), jossa on – paitsi hauska tarina – taidokas ajankuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti