Olin tänään Suomen Wagner-seurassa pitämässä esitelmää Richard Wagnerin Tannhäuserista. Oopperan keskiössä on kaksi vuorta, historiallinen Wartburg ja myyttinen Venusvuori. Eisenachissa sijaitseva, 1000-luvun alussa rakennettu Wartburg oli Thüringenin maaherrojen residenssi 1400-luvulle asti, ja linna muistetaan sekä Unkarin Pyhän Elisabethin että 1200-luvun minnelaulun tyyssijana. Erityisen kiinnostava on tarina Venusvuoresta, mons Veneris, jonka uumenissa Wagnerin oopperan nimihenkilö riutuu jo ensimmäisessä kohtauksessa. Luentoa valmistellessa törmäsin Heinrich Heinen kirjoitukseen Elementargeister, joka ilmestyi vuonna 1837. Wagner on epäilemättä tuntenut Heinen tekstin, vaikkei sitä missään yhteydessä mainitsekaan. Tässä pikasuomennos kohdasta, jossa Heine kertoo Venusvuoren tarinan:”Kaikista Saksan kansojen kertomista tarinoista kummallisimpia on romanttinen legenda Venus-jumalattaresta, joka sen jälkeen, kun hänen temppelinsä oli revitty maan tasalle, pakeni salaiselle vuorelle, jossa hän yhä elää mielikuvituksellisen nautinnollista elämää vapaamielisten ilman henkien, metsän ja vesien henkien ja monien maan päältä äkkiä kadonneiden sankareiden kanssa. Jos kävelet lähellä vuorta, saatat kuulla iloisten naurahdusten ja harpun näppäilyjen etäisiä kaikuja, ja ne pureutuvat sisimpääsi näkymättömin kahlein ja tempaavat mukaansa. Mutta olet onnekas, sillä lähellä sisäänkäyntiä pitää vartiotaan vanha ritari, uskollinen Eckhart. Hän seisoo kuin veistos, suureen miekkaansa nojaten, mutta hänen rehti, harmaantunut päänsä nyökkää herkeämättä, ja surumielisesti hän varoittaa sinua niistä arveluttavista vaaroista, jotka vuoren sisällä odottavat. Moni on pelästynyt ajoissa, mutta toiset ovat langenneet, jättäneet vanhan miehen vaimean äänen huomiotta ja sukeltaneet sokeasti himojen viheliäiseen kurimukseen.”
Uskollisesta Eckhartista oli runoillut jo Ludwig Tieck vuonna 1799, mutta Wagneriin ajatus maan alle piiloutuneesta Venuksesta ja salaisista bakkanaaleista teki erityisen vaikutuksen. Tarina Venusvuoresta kuvaa kristinuskon ja pakanuuden välistä vastakkainasettelua: kristinuskon raivattua tilaa antiikin jumalat ja perisaksalaiset luonnonhenget joutuivat yhdessä pakenemaan maanalaisiin kätköihinsä. Luennolla kysyttiin: miksi juuri Venus? Ehkä siksi, että kristinusko suhtautui kriittisesti aistillisuuteen, ruumiin nautintoihin.
Wagner oli ilmeisesti epätietoinen siitä, että hänelle Tannhäuserin tarina periytyi reformaation aikana kirjoitetusta toisinnosta. Tarinassa on avoimen kriittinen kommentti paavinuskoa kohtaan. Tannhäuser joutuu lähtemään Roomaan pyytämään anteeksiantoa paavilta. Rooman piispa kuitenkin kieltäytyy ja sanoo syntien tulevan sovitetuksi vasta sitten, kun paavillinen sauva puhkeaa lehteen. Mikä on sellainen synti, jota paavikaan ei voi antaa anteeksi? Tarinassa paavi syyllistyy rikkeeseen, joka on tietysti reformaation ajan kritiikkiä katolista uskoa kohtaan. Oopperassa Tannhäuser ehtii heittää henkensä, kun pyhiinvaeltajien joukko kertoo paavin sauvan mystisesti ryhtyneen viheriöimään. Jumala osoittaa paavin olleen väärässä.
Tannhäuseria katsoessa on helppo ymmärtää, miksi siitä tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu. Oooppera on Wagnerin teoksista skemaattisin ja ehkä konservatiivisinkin. Se tiivistää 1800-luvun moraalin kaksinaisuuden tarjoamalla aistillisia orgioita ja kristillistä hartautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti